— Mene naimisiin! Minä sanoin:
— Sitä sietää tuumia!
Ja niin tassuttelin minä pyhän aviosäädyn ympärillä, kuten kettu hanhitarhan ympärillä, ja ajattelin:
Kyllä kai sinulla oikeastaan pitäisi olla joku. Ainahan pääset sisälle. Mutta kun olet pyytänyt yhden niistä hauskempaan tanssiin, tuletkohan uloskin yhtä helposti?
Mutta kun toiselta puolen ajattelin kellarimestarin ikuista silavaa ja lammaspaistia ja että huoneeni näytti samanlaiselta kuin kunniallinen maailmamme ennen ensimäistä luomispäivää ja kirottuja nappeja, jotka eivät koskaan ottaneet pysyäkseen kiinni, silloin sanoin itsekseni:
— Mene naimisiin!
Mutta silloin tuhmat ihmiset vuorostaan sanoivat:
— Sitä sietää ajatella.
Ja niin istuin minä yhä kuin puun ja kuoren välissä, ja ne pulmalliset vuodet alkoivat jo tehdä pääni harmaaksi, kun muutamana iltana piippuni sytytettyäni seisoin ja tirkistelin ilmaan.
Lumi putoili niin hiljaa taivaasta, ulkona oli niin hiljaista, ainoatkaan vaunut eivät rämisseet, ainoastaan jostakin kaukaa kuului tiukujen kilinä, ja minusta tuntui niin yksinäiseltä ja painostavalta. Ja lisäksi oli vielä joulunaatto.