Niin seistessäni ja tuijottaessani ruudun lävitse ilman mitään määrää harhailevalla katseellani, tuli suutarini, Linsen, vetäen kelkalla havukuormaa, jonka hän oli käynyt keräämässä kaupungin metsästä, ja kuorman päällä oli kaunis kuusi.
— Ei, katsos kanaljaa! — jupisin minä. — Hänen piti laittaa toinen saapasparini, mutta siihen sijaan menee hän metsään. Hän on jo suutaroinut minulle känsät jalkoihini. Hän ei saa enää koskaan minulta työtä.
Niin seison siinä vielä hetkisen. Koko ruumiini värisee ja kylmä tuulenviuhka humajaa selkärankaani myöten alaspäin, jolloin sanon itsekseni:
— Tietysti saat nuhan, kelpo nuhan! Kuinka sitä muuten voisikaan välttää? Saappaat ovat siekaleina, ja langalla, jonka olet antanut Bütowin eukolle, parsii hän omia sukkiaan; minun jalkani ovat pian mennyttä kalua. Niinhän aina käy tässä maailmassa.
Niin seisoin siinä aivan iltapimeään.
Kun minun piti sytyttää valkea, en saanut mistään käsiini tulitikkuja, ja kun vihdoin ne löysin, ei lamppu ottanut syttyäkseen. Bütowin eukko ei ollut puhdistanut sydäntä. Kun vihdoinkin suurella vaivalla sain sen kuntoon, sammui se äkkiä uudestaan. Mummo ei ollut pannut lamppuun lainkaan öljyä.
Sellaisissa tilaisuuksissa on oikein tyynnyttävää, jos on saapusalla joku, jolle purkaa sisunsa. Mutta minulla ei ollut ketään saapusalla, ja mitä oli minun nyt tehtävä? Menin ikkunan luo ja tuijottelin jälleen.
Suutarilla oli sillä välin sytytelty kynttilät, ja siellä nousi ilo kattoon saakka, sen voin kuulla, sillä nähdä en sinne voinut, koska uutimet olivat lasketut alas.
— Kas vain suutaria! — ajattelin. Oikeat uutimet!
Minulla ei ollut mitään uutimia, sillä sellaista ei Bütowin eukko ymmärtänyt. Ensi aikoinaan oli hän kyllä kyhäissyt parisen riepua, mutta ne revin pois, koska minulta tultiin kysymään, kuivailinko lapsenpaitoja ikkunassani.