— No, mitä hittoja olet sitte tehnyt?
— Joo, sen kyllä sanon sinulle vastasi seppä. Vielä kihloissa ollessamme vaanin selville, mistä vaatekappaleestaan hän piti enimmän, ja kun pääsin tietämään, että se oli pieni kaunis punainen silkkihuivi, pidin varani, kun kerran olimme syöneet aamiaista ja pöytä oli pahasti ryvettynyt hanhenrasvaan, ja kuivasin sen hänen kauniilla huivillaan. Voit hyvin arvata, kuinka hän kävi kimppuuni! Minä sitä vastoin otin häntä vyötäröltä ja suutelin häntä ja sanoin: "Fiina, olethan minun! Mitä silloin tarvitset välittää tuollaisesta rihkamasta? Huivin kyllä voit saada uudenkin, mutta kautta sieluni et voi saada ketään, joka pitää sinusta yhtä paljo." Hän myöntyi silloin, ja kun olimme ampumajuhlassa Peterowissa, voitti hän vaasin, oikein kauniin kappaleen. Kun hän oli ehtinyt kiintyä siihen, otin eräänä hyvänä päivänä vaasin, käsittelin sitä hieman huolimattomasti ja — rauskis! — se putosi kiveen pirstaleiksi. Nyt alkoi hän itkeä, mutta minä suutelin häntä ja sanoin: "Nono, Fiina! Olihan sentään paljo parempi, että vaasi meni rikki kuin että minä olisin tehnyt niin, sillä minunhan kuitenkin täytyy ansaita leipää meille molemmille koko iäksemme." Kun sitte katkaisin kolme piitä hänen kammastaan, nauroi hän vain ja sanoi: "Toivon että ostat minulle uuden Petrowin syysmarkkinoilta." Sen teinkin, ja siitä pitäen on hän tyytyväinen kaikkeen eikä koskaan näytä hapanta naamaa. — Mutta nyt täytyy minun mennä sisälle peliä lopettamaan.
Seppä meni sisälle, mutta puolen tunnin perästä tuli kapakoitsija hänen luoksensa ja sanoi:
— Tule ulos, seppä! Mylläri Kiwitt seisoo ulkona ja näyttää aivan kauhealta.
No, seppä Wulf meni ulos ja tapasi lankonsa, joka seisoi siellä kasvot revittynä ja toinen silmä turvoksissa. Seppä tuli aivan hämilleen ja kysyi:
— Lanko Kiwitt, kuinka olet käyttäytynyt?
— Niin, voit vielä kysyä, vastasi mylläri. Se tulee vain kirotusta jutustasi.
— Kuinka niin?
— Tuumin ja tuumin vain tuhmaa juttuasi, ja niin ajattelin itsekseni, että mikä on tepsinyt yhteen siskoon, se kai tepsinee toiseenkin. Ainakaan ei ollut siitä vahinkoa, jos koetti. Menin siis kotiin. Vaimoni seisoi juuri peilin edessä ja laittautui parhaallaan nätiksi, mennäkseen kahvikekkereihin meijerirouvan luo, ja pöydällä oli hänen paras lakkinsa. No, ajattelin minä, sehän käykin aivan mainiosti. Jos nyt vain otat ja pistät sen pesuvatiin, likaiseen saippuaveteen, niin kylläpä siitä tulee kaunis! — Sanottu ja tehty, mutta hän oli mahtanut nähdä peilistä, mitä köhnystelin, ja ennenkuin olin ehtinyt varustautua puolustukseen, tarrasi hän naamatauluuni. "Maija", huusin minä, "olethan minun, ja lakin kyllä voit saada helposti takaisin." — "Niin", huusi hän "sinun olen! Ja sieluni kautta, saat kalliisti maksaa lakkini." — Ja näetkös, tällaiseksi on hän minut mukiloinut ja ryvetellyt! Kaikkeen on kirottu juttusi syypää!
— Pöllöpää! huudahti seppä. Enkö sanonut sinulle, että tuollaiset suoritin valmiiksi ennen häitä. Jälkeenpäin ei se enää käy.