Silloin otti hän lasivaunut neline hevosineen ja kaleissin äksyine hevosineen ja päistärikön kymmenine pahoine henkineen ja nuoren koiran ja piipun kopan Griwitzineen ja iski koko kimpun kiveen huudahtaen:
— Helvettiin koko roska!
Ja niin jatkoi hän entistä elämäänsä, kunnes hänellä muutamana hyvänä päivänä ei ollut jälellä edes pahanpäiväistä rihkamaa lyötäväksi murskaksi. Koko hänen onnettomuutensa johtui uutuuksien himosta ja hänen vaihtamisestaan ja viuhtomisestaan.
Näin sanoen nousi äitini veli, Mathias-eno, ja kun minä taasen kyyristyin odottaen opetusta, sanoi hän:
— Ei, tällä kertaa annan jäädä silleen. Mutta katsele tarkoin tätä rihkamaa, jonka sait kauniista kaniinistasi, ja mitä tulee täti Rümplerin mäyräkoiran pentuun, niin muista sananlaskua: Susi syö jälelle jääneen.
Näin sanoen lähti hän puutarhasta.
Seisoin nyt siinä ja katselin ihanuuksiani ja älysin, että olin ollut suuri nauta. Siitä hetkestä lähtien en ole enää vaihtanut mitään, mutta halu "saada aina jotakin uutta", se istui nahoissani — kauvan. Monta tuhmuutta ja harmia on ryöminyt ulos siitä munasta.
Nyt — luullakseni — on se lopussa. Nyt puristavat minua uudet saappaat, nyt on uusi takki aina kireä, nyt kiusaavat minua uudet kasvot.
Niin, nyt tahtoisin taasen istua vanhan omenapuun alla ja uudelleen kuulla vanhat jutut.
Nyt tahtoisin, että Mathias-eno antaisi minulle vielä kerran muistomarjan, sillä nyt voisin paremmin ottaa sen opikseni.