"Gottlieb", sanoi Liina, "sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin toimiisi, mutta eihän toki ottane niin maallista asiaa kuin reformiyhtiötä saarnan aineeksi?"

Kyllä vaan, sanoi Gottlieb vakaasti, sen hän oli tekevä.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig; "mutta mitä ihmiset sanovat, että nimittäin papit parhaiden ymmärtävät valvoa omaa etuansa, se ei ole totta, sillä sen sijasta että heidän pitäisi saarnata kirkkoon ne ihmiset, jotka eivät kirkossa käy, saarnaavat he ulos nekin, jotka siellä vielä käyvät".

Ja pehtori Bräsigin ennustus kävi toteen, sillä kun Gottlieb seuraavana sunnuntaina erinomaisella kiivaudella saarnasi tätä uutta aikaa — josta hän sivumennen mainiten ymmärsi yhtä paljon kuin äskensyntynyt lapsi — ja reformiyhtiöitä vastaan, ja toisena sunnuntaina vielä aikoi tätä tointansa pitkittää, jäivät ainoastaan Liina ja Miina ja lukkari kirkkoon, sillä niitä muutamia kehruakkoja, jotka siellä täällä yksinään istuivat penkeillä, ei voitu lukuun ottaa, sillä Gottlieb tiesi kyllä, etteivät ne olleet tulleet kirkkoon hänen saarnansa vaan sen keitoksen tähden, jonka he sunnuntaina pappilassa saivat päivälliseksensä. Hän meni sentähden saarnansa ja rouvaväkensä kanssa kotia ja nuo muutamat kehruakat seurasivat astiainsa kanssa perästä, lukkari lukitsi kirkon, ja Gottlieb oli samalla mielellä kuin sotilas, joka kiihossaan on paiskannut miekan, jolla hänen pitäisi taistella, keskelle vihollisten ryhmää ja nyt seisoo aseetonna taistelutanterella.

Niin oli laita kaikkialla maassa, toisen käsi oli toista vastaan; mailma oli kuin ylösalasin mullistettu, ne joilla jotakin oli ja jotka ennen olivat ylvästelleet, olivat nyt alamieliset, ja ne joilla ei mitään ollut, olivat rohkeat, ne joita ennen oli viisaina pidetty, moitittiin nyt tyhmiksi, ja tyhmät tulivat yht'äkkiä viisaiksi; ylhäiset muuttuivat alhaisiksi, aatelismiehet luopuivat aatelisuudestaan, ja päivätyöläiset vaativat että heitä piti nimitettämän "herroiksi". Mutta kaiken tämän pelkuruuden ja hävyttömyyden läpi kulki kaksi lankaa, jotka voivat ihmistä taas lohduttaa ja virvottaa. Toinen näistä langoista oli korean kirjava ja jos seurasit sitä ja voit irtauttaa itsesi maan yleisestä tuskasta ja oman edun pyynnöstä niin voit sille nauraa sydämesi pohjasta, se oli ihmisten narrimaisuus joka nyt tuli peittelemättä näkyviin. Toinen lanka oli ruusunpunanen ja siinä riippuivat kaikki ne avut, joilla toinen ihminen voi tehdä toisen onnelliseksi: sääliväisyys ja armeliaisuus, terve ihmisjärki ja viisaus, uutteruus ja tyytyväisyys, ja tämä lanka oli rakkaus, puhdas ihmisrakkaus, jonka avuliaat kädet kietoivat tuon saastaisen itsekkäisyyden likaiseen kihermään, vastaiseksi vaan Jumalan oman päätöksen jälkeen, merkiksi, että se on pysyvä voimassa pahimpinakin aikoina, mutta ken tiesi, hän voipi vielä antaa tämän hienon viivan levetä, niin että koko tuo likainen kihermä loistaa ruusunpunaselta, sillä lanka — Jumalan kiitos! — ei ole katkaistu.

Luku 36.

Miksikä Sulttaani, Jokkum, rouva Nüssler ja Bräsig riitaantuvat ja Rudolf ja Miina eivät saa yhdistyä. — Mitä Jokkum laati Rostockin lehdeltä, ja miksikä Bräsig esittelee rouva Nüssleriä Rudolfille vanhan testamentin aikaisena enkelinä. — Miksikä Fritz Triddelfitz ja hänen kimonsa olivat kumpikin hyvin nöyriä ja rouva Nüssler kaasi revolverit täyteen kuumaa vettä, ja Bräsig särki toisen revolverin hanan, ja on olevinansa Fritzin tätinä. — Sulttaani herättää Jokkumin hännällään, Sulttaani on viisas koira.

Reksow pysyi levollisena, nimittäin mitä päivätyöläisiin, rouva Nüssleriin ja Rudolfiin tuli; Jokkumin ja Sulttaanin laita ei ollut yhtä hyvä.

Sulttaani oli kerta kävellyt navettaan katselemaan ja oli siellä nähnyt pienen leikillisen olennon, jota vanha paimen Flasskopp hoiteli; tämä olento oli Sulttaanin ilmetyinen kuva ja sitä kutsuttiinkin samalla nimellä. Sulttaani muisti vielä varsin tarkkaan lapsuuden ajoiltansa, mimmoisten olojen vallitessa hän oli Sulttaani "kuudennen" jälkeen noussut Reksowin valtaistuimelle, hänen mieleensä johtui se surullinen ajatus, että tämä hänen kuvansa, jota Flasskopp niin huolellisesti ruokki makealla maidolla, kenties oli aiottu johonkin korkeampaan asemaan ja mahdollisesti oli seuraava häntä "Sulttaani kahdeksantena;" ajat olivat sen mukaiset. Hän tuli hyvin levottomaksi. Hän oli kahdella päällä, pitikö hänen, vetäen syyksi ettei hän enää voinut mukaantua nykyiseen aikaan, jakaa hallitus Reksowissa Sulttaani kahdeksannen kanssa, vai pitikö hänen kohdella häntä vallankilpailiana, syödä suuhunsa hänen edestänsä makea maito, antaa hänelle potkaus ja ajaa hänet tiehensä yli Reksowin rajan. Hän katseli tarkasteli yhä Jokkumia silmiin, mikä loppu tästä viimeinkin oli tuleva; mutta Jokkumilla oli kyllä itsestänsä tekemistä, hän oli myös suurimmassa levottomuudessa, ja niin huonoiksi olivat ajat tulleet, etteivät edes enää nämät vanhat ystävät pitäneet yhtä, vaan olivat käyneet levottomiksi ihan päinvastaisista syistä: Sulttaanille oli toinen hallitsia kauhuksi, Jokkum sitä vastaan sydämestänsä semmoista toivoi; Sulttaani ei rakastanut yksityistä elämää ja paljaiksi kalvettuja luita, Jokkum sitä vastaan katseli yksityiselämään kuin kultaiseen maljaan, jonka Miina oli täyttävä aamusin kahvilla, äiti päivällä väkevällä oluella ja illalla sjuklalla, vieläpä punssillakin, kun Bräsig talossa oli; hän halusi ehdottomasti päästä hallituksen huolista vapaaksi, erittäinkin nyt, kun ajat olivat semmoisia, että oli niiden tähden unhottaa piippunsakin. Hän luki vielä yhä Rostockin lehteä, mutta viskasi sen aina vihoissaan pois luotansa, sanoen rakkaalle vaimollensa: "Äiti, siinä ei mainita vielä nytkään mitään hanhista". Hän luulotteli nimittäin, että häntä koko maassa pidettiin kovasydämisenä isäntänä, kun hän Rudolfin neuvosta oli päivätyöläisillensä hanhien[14] asemasta antanut kauniin summan rahaa, ja hän piti sitä Rostockin lehden velvollisuutena, että se, jota hän jo neljäkymmentä vuotta oli tilannut, piti hänen puoltansa tässä hanhijutussa. Ja sen olisi Rostockin lehti minunkin mielestäni aivan hyvin tehdä voinut, sillä Jokkum oli tässä asiassa viaton kuin äsken syntynyt lapsi; mutta lehden toimittaja oli kai sen unhottanut, tai oikeammin, ei ollut asiasta milloinkaan tietoa saanut. — Mutta Jokkum ei sitä unhottanut: missä kaksi palvelustyttöä seisoi yhdessä ja puheli myssynnauhoista, silloin luuli Jokkum heidän puhuvan siitä, ettei tänä vuonna saatu mitään hanhen munia Reksowissa, ja kun kaksi päivätyöläistä kauroja puidessaan seisoi luuvan lattialla ja puheli vuoden tulosta, luuli hän heidän tuumailevan sitä, ettei tänä syksynä ollut enää hanhia, jotka kauroja tarvitsivat. Hän ei siis ollut tyytyväinen uuteen aikaan eikä uuteen talouden pitoon, hän ei enää millään ehdolla tahtonut hallita; Sulttaani sitä vastaan tahtoi vielä hallita, ja niin oli näiden molempien vanhain ystäväin välillä sopu rikkoontunut ja side oli katkaistu.

Rouva Nüssler oli näinä kovina aikoinakin, niinkuin sanottu, varsin levollinen; mutta Jokkumin tila rupesi häntä kuitenkin arveluttamaan ja hän katseli, usein ulos akkunasta, Bräsigiä ikävöiten.