Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi ja tähän voisin lopettaa kertomukseni; mutta minä tiedän kyllä, että moni tahtoo mielellään tietää, kuinka niiden henkilöjen, joista tässä kirjassa olen puhunut, jälkeen vuoden 1848 on käynyt ja sentähden seuratkoon tässä vielä lopuksi:
Luku 47.
Ennenkuin muutin Meklenpurista Thüringeniin, kävin vielä kerran katsomassa niitä vanhoja rakkaita paikkoja, joissa nuorempana olin viettänyt hyviä päiviä, ja niin tulin Rahnstädtiin ja menin sieltä suoraa päätä eräänä sunnuntai-iltapuolena keskellä kesää Gürlitziin. Minä tahdoin käydä katsomassa Hawermannia, Bräsigiä ja pastorin rouvaa; heidät tunsin niiltä ajoilta, jolloin vielä olin maamies, ja olin usein käynyt heidän luonansa Rahnstädtissä. Myöskin Gottliebin tunsin minä juuri hänen kaikkein hurskaimmalta ajaltaan, ja — omituista kyllä! — meistä on tullut hyvät ystävät, vaikka minä olen ihan toista mieltä kuin hän, arvattavasti on Gottliebiä mahtanut miellyttää juuri se vakavuus, joka asuu minun varsinaisessa luonteessa.
Tultuani Gürlitziin, menin papinlesken asuntoa katsomaan; minä tartuin ovenripaan; ovi oli lukittu: "Hm", ajattelin itsekseni, "on sunnuntai-iltapuoli, arvattavasti levähtävät kai hieman". — Minä lähestyin akkunaa ja nousin varpailleni, nähdäkseni sisään, kun samassa ääni kuului minun takanani: "Siitä ei mitään apua, herra, siellä ei enää ketään asu".
"Eiköhän pastorin rouva enää täällä asukkaan?"
"Hän on kuollut".
"Ja Hawermann?" kysyin minä.
"Hän on muuttanut armollisen rouvan luoksi Pümpelhageniin ".
"Onkohan pastori kotona?"
"On, hän on kotona", sanoi vanha pappilan Yrjö, sillä se oli hän, "hän on kotona ja pastorin rouva myös, he juovat juuri kahvia".