Minä menin pappilaan ja koputin ovelle.
"Sisään!" kuului kolea ääni.
Minä astuin sisään, mutta — minulle on paljo tapahtunut mailmassa, jota en ole ymmärtänyt, ja usein olen minä kummastunut — mutta tässä ei ollut yksistään kummastuminen, tässä täytyi hämmästyä! Siinä istui Gottlieb — hiukset oli keritty ihan järjellisellä tavalla lyhyiksi; missä ennen rouva Nüsslerin juurikaukalon ontopuoli oli, siinä oli nyt oikein säädyllinen maha, joka silminnähtävästi oli kasvamisessa; entiset kalpeat, kuoppaiset posket olivat muuttuneet kiiltäviksi ja punertaviksi ja punaset pyöreät huulet osottivat, että päivällisatria oli hyvästi maistunut, mutta niiden takana olevat kelvolliset hammasrivit olivatkin myös tehneet velvollisuutensa. Ja semmoiselta näytti koko mies, kuin maistuisi ruoka hänelle hyvästi, mutta että hän myös teki velvollisuutensa. Hänessä ei ollut mitään velttoutta, hän näytti pontevalta ja reippaalta, kaikki hänessä todisti kovaa työtä, mielentyyneyttä ja hyvää ruokahalua. No niin! Ja rouva Liinan ruumiin tilasta ei ollut juuri mitään sanomista, hän oli tässäkin suhteessa ottanut tuon pienen pyöreän rouva Behrensin esikuvaksensa. "Hm!" pakisin minä itsekseni, "se kuuluu kai asiaan täällä".
Kun tervehtimisen ensimäisistä tempuista oli päästy, istuttiin, ja nyt ruvettiin kyselemään, erittäin tein minä sitä puolestani. Tapaukset, jotka tässä olen kertonut, sain minä enimmäksi osaksi kuulla Bräsigiltä; myöskin Hawermannilta olen kuullut yhtä ja toista, sillä vanhus piti minusta paljon, ja joitakuita asioita olen tiedustellut sieltä ja täältä, ja niin istuin pöydän ääreen ja kirjotin ne paperille, ja koska kertomuksen pääkohtaukset tapahtuivat siihen aikaan, jolloin olin maamies, panin kirjani nimeksi: "Maamiesajoiltani".
Gottlieb kertoi minulle nyt yhtä ja toista ja rouva Liina autti häntä tässä toimessa uskollisesti, tuontuostakin häntä keskeyttäen; ja kun minä nousin istuimeltani, mennäkseni Pümpelhageniin — sillä Fransin tunsin vielä maamiesajoiltani — sanoi Gottlieb: "Niin, mene vaan, tänään olet siellä tapaava kaikki koossa; mekin tulemme pian perästäpäin, ja minä tuon tullessani myös kolme lastamme, vanhin on poissa, hän on jo kimnasisti".
Minä kävelin pitkin Gürlitzin kirkkopolkua ja ajattelin mielessäni mitä olin kuullut, ja laita oli täällä niinkuin joka paikassa muualla tässä matoisessa mailmassa: ilo ja suru, syntymä ja kuolema olivat vaihetelleet.
Vanhoista tutuistamme oli Sulttaani kaikkein ensiksi muuttanut manalan majoille; hän ei ollut kuollut luonnollisella tavalla — itsemurhaa ei hän tosin ollut tehnyt — ei! — Eräänä päivänä tuli kankuri Rührdanz, ruostuneella pyssyllä varustettuna, Reksowin kartanoon, hän sitoi nuoran Sulttaanin kaulaan ja, talutti hänen puutarhaan; nuori perintöprinssi seurasi muassa, nähdäksensä mitä tapahtui, ja hän käytti itsensä — niinkuin sittemmin tiedoksi tuli — hyvin sopimattomasti tässä tilaisuudessa, sillä hän hyppi ja rehki kuin hullu. Pyssy laukesi ja vähän ajan perästä tuli Rührdanz ja kertoi Sulttaanin saaneen hyvin kristillisen lopun. Kun rouva Nüssler antoi hänelle ryypyn, joi hän sen hyvin surullisen näköisenä ja kertoi, että hän ja kaikki muut Gürlitzin päivätyöläiset olivat saman päivän aamupuolella olleet oikeuden edessä; he olivat kaikki tuomitut istumaan vuoden aikaa vankeudessa, ja häntä oli pidetty kaikkein vietteliänä, jonka tähden hän oli tuomittu istumaan vielä puoli vuotta lisään. Hän lähti, tämän sanottuansa, ulos ovesta, mutta palasi vielä takasin ja sanoi: "Rouva kulta, älkää unhottako minun vanhaa vaimoani! Mutta mikäpä oli syynä meidän onnettomuuteemme? Meillä ei ollut papereita".
Toinen, jonka kuolema oli saavuttanut, oli Jokkum itse. Siitä hetkestä ruveten, kun hänellä ei enää ollut mitään talouden kanssa tekemistä, oli hän vasta, oikein virkuksi ruvennut; hän juoksi kaiken päivää ympäri pelloilla, enimmästi paikoilla, joissa ei mitään ollut tehtävää, ja seisoi siellä ja ravisteli päätänsä, mutta ei sanonut mitään. Ja eräänä sunnuntaina, joulun ja uudenvuoden välillä, oli hän taas puuhaillut ulkona pellolla jalkaa paksussa lumessa ja oli pudonnut ojaan. Hän oli tullut kotia ihan kangistuneena vilusta; rouva Nüssler oli antanut hänelle kukkaisteetä, koko vadillisia; Jokkum olikin rehellisesti tyhjentänyt maljat, mutta seuraavana aamuna oli hän sanonut: "Äiti, mitä ei voi, sitä ei voi. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu. Kyllä kai se niin on, on kai, tälle ei kukaan mitään voi tehdä", ja niin nukkui hän hiljakseen. Hän oli puuhannut toimissaan henkensä edestä ja vaivannut itsensä kuoliaksi, ja rouva Nüssler arveli jo hankkia hänen haudallensa päällekirjotukseksi: "Hän kuoli virassaan".
Hänen perästänsä kuoli Mooses; tämä vanhus oli elänyt rehellisenä miehenä ja kuoli rehellisenä miehenä. Hän kuoli lujana uskossaan, ja hänen kuoltuansa, annettiin hänelle mukaansa hautaan ne laudat, jotka Juudaan suvulle tulevat, sillä hän oli Juudaan suvusta, ja kun hän haudattiin, istui Taavetti tuhassa rikkireväistyissä vaatteissa ja moni kristitty seurasi häntä kirkkotarhaan, johon hän oli hankkinut tammipuisen aitauksen, ja minä luulen että hän on tullut Abrahamin helmaan, vaikka kristityt häntä saattivat. Ja päivänä jälkeen hänen hautaamisensa seisoi kolme ihmistä hänen haudallansa, nimittäin Hawermann ja molemmat rouvat von Rambow — Frida oli tullut vieraisille — ja Hawermann kuivasi silmiänsä ja molemmat nuoret rouvat laskivat verekset seppeleet vanhan juutalaisen haudalle, ja kun he hiljaa kävivät kotia läpi Rahnstädtin niittyjen, lausui Hawermann: "Hän oli juutalainen uskonnoltaan, mutta kristitty töiltään".
Ja nyt tuli Kanasen vuoro — meidän urhokas Kanasemme! — Pomukkel oli kimsuineen, kamsuineen, lapsineen, hapsineen, muuttanut Rostockiin sinisellä vaakunalla varustetuilla lasivaunuillaan, joiden perästä seurasi koko jono ramustovankkureita ja suuri lauma syöttiläsoinaita. Kun ajat olivat tulleet paremmiksi, oli hän ansainnut itselleen haukkumanimen; kaikkialla kutsuttiin häntä "Polkuhinnaksi!" sillä hän oli jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi, kertonut mitä hänelle oli tapahtunut ja kuinka hän oli Gürlitzin myynyt ja oli aina lopettanut puheensa syvällä huokauksella, joka tuli aina mahasta asti: "polkuhinnasta! ihan polkuhinnasta!"