Urhokas Kananen piti talouden ohjat yhä edelleen lujasti käsissään; mutta mikä hitto lie mennyt Rahnstädtiin palveluspiikoihin! He eivät ensinkään tahtoneet tyytyä siihen kohteluun, mihin Gürlitziläisten oli ollut tyytyminen. Joka viikko oli hänellä uusi piika; mutta vihdoin sai hän erään, joka näytti johonkin kelpaavan, se oli oikein vanha kyökkikarhu, mutta kun tämä oli häntä neljänneksen vuotta palvellut, rupesi sekin heittiö vastarintaan. Kananen ei kauvan siekaillut, hän sieppasi uuninkoukun ja sivalsi sillä tyttöä päähän. Tyttö ei enään vastaan hinaillut, sillä hän kaatua mötkähti takan eteen lattialle. Lääkäri tuli, hän puheli niitä ja näitä veren seisahduksesta ja luunmurrosta; ja lorun loppuna oli, että tyttö parka kannettiin sairashuoneesen. Lääkäri oli kunnon mies, hän ilmotti tapauksen asianomaiselle virastolle ja Kananen manattiin oikeuteen. Jos hän olisi tyytynyt vaan niin ja niin pitkään ja niin ja niin paksuun keppiin, niin ei olisi hänelle mitään tehty; mutta urhollisuudessaan oli hän siepannut uuninkoukun! Uuninkoukusta ei puhuta mitään Meklenpurin laissa ja niin tuomittiin Kananen istumaan vankeudessa kuusi viikkoa ja suorittamaan pait sitä, oikeuden kulungit ja niin ja niin paljo korvausta tytölle. Pomukkel pani vastaan, hän vetosi ylempään oikeuteen, hän anoi armoa; siitä ei apua: Kanasen täytyi istua suuren urhoutensa tähden. Pomukkel kertoi jokaiselle, kenen vaan halutti kuulla, tämän tapauksen; hän parjasi pitkin Rahnstädtin pisintä katua oikeustoa; sattumalta mahtoi joku oikeuden jäsenistä kuulla tämän, ja oikeusneuvosta tuomitsi Pomukkelin istumaan neljä viikkoa vankeudessa tästä hyvästä. Pomukkel koetti päästä asiasta rahalla; mutta se ei käynyt laatuun; itse senatori Bank pani vastaan! Tällä kertaa piti oikeuden saada vallita. Ja niin istuivat ne molemmat urholliset puolisot kumpikin vankeuskopissaan joulun pyhät vuonna 1852 ja uudenvuoden päivän vuonna 1858; ja kun he kaksi viikkoa olivat istuneet, tuli vankivartia vaimonsa luo ja sanoi: "Wiikka, suuri on erotus niiden molempain välillä: sillä aikaa kuin ukko riehuu ja pyörii ympäri ja sadattelee Jumalaa ja koko mailmaa, istuu akka jäykkänä ja järkähtämättömänä vielä samalla paikalla, johon hän ensi iltana istautui".
Malla ja Salla panivat sillä aikaa, kuin heidän vanhempansa vankeudessa istuivat, toimeen suuren teekestin, johon kutsuttiin herroja ja rouvasväkeä ja johon herra Süssmannkin oli tullut; hän nimittäin oli taas sulasta armeliaisuudesta ottanut vastaan puotimiehen paikan jossakin Myllykadun varrella.
Kun vanha arvoisa pariskunta pääsi vankeudesta, meni Pomukkel kotiansa asuntupaan ja voivotteli päiviänsä rakasten tytärtensä edessä; mutta Kananen kävi suoraa päätä kyökkiin, jossa tapasi päivätyöiäisen vaimon. Sillä aikaa kuin Kananen oli istunut vankeudessa, oli syntynyt varsinainen kapina Rostockin palvelustyttöjen kesken ja Slepegrellenin tanssisalissa oli salaliitto solmittu, ett'ei yksikään kunniallinen palvelustyttö saisi milloinkaan palvella Pomukkelskoppillaa.
"Mitä saat sinä päivältä palkkaa?" kysyi Kananen päivätyöläisen vaimolta.
"Kuusitoista groschenia", kuului vastaus. Kananen sieppasi uuninkoukun, mutta hän maltti mielensä. Mutta tämä mielenmalttaminen ajoi sapen vereen, ja kolmen päivän perästä kuoli Kananen ja toisten kolmen päivän perästä hän haudattiin. Ei Pomukkelskopp eikä hänen tyttärensä tiedä, missä Kananen lepää, ja kun heiltä sitä kysytään, sanovat he: "Tuolla jossakin syrjässä lepää hän". Ainoastaan Kustaa, joka pehtorina ollen silloin tällöin tulee kaupunkiin, tietää sen. Hän ottaa silloin jonkun pienokaisista mukaansa ja näyttää paikan: "Katso, lapseni tuolla lepää äiti".
Minä olen puhunut surusta enkä ole vielä likimaillekaan päässyt loppuun; miks'en puhuisi myöskin ilosta? Sillä ilo asui papinleskenkodissa monta pitkää vuotta. Pastorin rouva istui usein illanhämyssä ja katseli pastorinsa hautaa: ah, hän olisi niin mielellänsä tahtonut kuolla; ja hän käännähti ympärinsä, kun Dortha toi kynttilän, ja näki vanhat huonekalunsa ja tutut kuvat seinässä ja pyhjinrievun vanhalla paikallaan, ja kuvien alla näki hän kahdet vanhat ystävälliset kasvot, jotka jo hänen pastorinsa aikana usein olivat siinä olleet, ja hän tahtoi niin mielellään elää!
Hawermann puuhaili yhä työssä, ei enää vierasten ihmisten hyväksi, ei! vaan omain lastensa ja lastenlastensa hyväksi, sillä Lovisalla oli jo kaksi pientä sievää tyttöstä. Mutta kerran sai Hawermann erityisen syyn iloitaksensa. Fritz Triddelfitz astui pikku asessorin kanssa sisään ovesta — tietysti sinisessä hännystakissa — ja ilmotti olevansa tilanomistaja Takapommerissa ja että pikku asessori oli hän morsiamensa, ja kun hän iltakauden oli puhellut niitä ja näitä ja oli lähtenyt, sanoi Bräsig: "Kaarlo, tällä kertaa olet taas ollut oikeassa — mutta kukapa olisi voinut sitä ajatella? Sinun vintiöstäsi on tullut varsin järjellinen ihminen; mutta älähän siitä ylpeile, sinä et ole sitä tehnyt, pikku asessori on sen tehnyt".
Bräsig itse kierteli ympäri koko seutua etsimässä uutisia; milloin oli hän Reksowissa, milloin Pümpelhagenissa, milloin Rahnstädtissä; mutta kaikkein tärkeimmät kuulumisensa sai hän kuitenkin Hohen-Selchowista. Sinne matkasi hän noin joka vuosineljännes, ja tultuansa takasin, sanoi hän: "Kaarlo, siellä voidaan hyvin, Aksel on kokonaan luopunut talouden hoidosta, hän istuu vaan työvajassa ja tekee keksintöjä. Paljasta hullutusta tietysti; mutta Bremer sanoo, että parempaa isäntää hän ei voisi toivoakaan, ja armollinen rouva näyttää niin onnelliselta ja autuaalta kuin paratiisin enkeli. Mutta, Kaarlo, niin tyhmä ei Aksel kuitenkaan ole, kuin luulisi. Erään keksinnön on hän tehnyt, jonka minäkin tahdon ottaa käyttääkseni. Näethän, asia on sitä laatua, että otetaan vanha hattu, jonka etupuoleen tehdään kelvollinen reikä ja pannaan sitte lyhty hattuun, ja kun talvisaikaan ratsastat johonkin illalla ja olet sytyttänyt tulen lyhtyyn, niin ratsastat kuin kirkkaalla päivällä".
Bräsig pani todellakin Akselin keksinnön käytäntöön ja sai kaikki ihmiset lähiseudun maanteillä pelkäämään; mutta kerran oli hän taas käynyt Hohen-Selchowissa ja oli jo siellä ollessaan tuntenut pienen leinin puuskan ja kun hän takasin tuli, vilustui hän pahasti matkalla. Tästä sai hän kuoleman ruumiisensa.
Ja hänen vuoteensa äärellä istui pastorin rouva ja rouva Nüssler ja hänen vanha ystävänsä Kaarlo Hawermann, ja pastorin rouva kysyi: "Bräsig kulta, eikö pidä kutsua nuorta pastoria?"