"Ei ole tarpeesen, rouva Behrens; te olette koko elinaikani pitäneet minua paatuneena pakanana; oikein ei liene ollut, että semmoista elämää olen viettänyt; mutta papin pakinat!… Ei! niitä en minä tahdo kuulla. Ja kuuleppa, Kaarlo, 2000 taaleria on minuun sisarentyttäreni Lotta saava; muut rahat on Rahnstädtin koulu saava; sillä näethän, Kaarlo, rouva Behrensillä on kyllin elääksensä, ja sinulla on kylläksi, elääksesi, mutta noita pieniä koululapsi parkoja tulee minun sääli! Ja rouva Nüsslerillä on kyllin, elääksensä, ja minun ristilapsellani Miinalla on, elääksensä, ja sinulla, Kaarlo, ei ole mitään puutetta, ja teillä kaikilla on, elääksenne, ja minulla on, kuollakseni".
Ja nyt rupesi hän hourailemaan ja puhumaan sekasin ensimäisestä nuoruutensa ajasta, jolloin hän oli kainnut isänsä lampaita, ja eräs vanha pässi teki hänelle suurta kiusaa, ja hän huusi rouva Nüssleriä, että hän auttaisi häntä, ja rouva Nüssler istui hänen vuoteensa viereen ja halasi häntä, ja nyt rupesi Bräsig hourailemaan kolmesta morsiamestansa ja rouva Nüssleristä ja yhä huusi hän suurella äänellä, että rouva Nüssleriä ainoastaan oli hän oikein todenperästä rakastanut, ja rouva Nüssler suuteli pois sanat hänen suustansa: "Sen minä kyllä tiedän, Sakarias kulta, sen minä tiedän".
Yhä sekaisemmaksi kävi Bräsigin houraileminen, hän puheli asessorina olostaan, keräjäjutusta — todistuskappaleista — nuoresta herrasta von Rambowista ja Laubanin järvestä, ja kuinka hän oli heittänyt pistoolin järveen ja oli menettänyt neljä groschenia vetoa. Ja taas välähti ihmeellinen valo hänen sieluunsa, ja hän kertoi armaalle rouva Nüsslerillensä niitä ja näitä kaksoisomenista ja ristilapsestansa Miinasta, Kaarlo Hawermannista ja Lovisasta; mutta kaikki sikinsokin, ja sillä aikaa piti hän rouva Nüsslerin kädestä kiinni, ja yht'äkkiä kohotti hän itsensä istuvalle ja sanoi: "Rouva Nüssler, pankaa kätenne minun pääni päälle; minä olen teitä aina rakastanut, Kaarlo Hawermann, hiero minun jalkojani, niitä paleltaa".
Hawermann teki sen ja samassa lensi suloinen hymyily Bräsigin kasvoille ja vitkalleen sai hän sanotuksi: "Kirjotuksessa olin minä kumminkin, sinua etevämpi". Ja sitte oli loppu.
Ja pieni pastorin rouva seurasi pian hänen perästänsä. On olemassa harvassa ihmisiä, jotka iloitsevat elämästä ja kumminkin mielellään kuolevat. Näiden harvojen joukkoon kuului pieni pastorin rouva, hänestä oli elämä vielä hauskaa maan päällä, mutta kun hänen ajatuksensa nousivat korkeuteen, ilmaantui hänen eteensä ihana kuva ja entisiä tuttuja säveliä soi hänen korvaansa, sillä hän ajatteli taivasta pieneksi, sieväksi maankirkoksi, jossa enkelit lauloivat ja hänen pastorinsa saarnasi. Nyt on hän korkeudessa pastorinsa luona ja ripustaa hänen hartioillensa kapan ja sitoo hänen kaulaansa papin kauluksen ja laulaa muiden muassa siinä pienessä kirkossa, ei enää mitään "kuolinvirsiä", ei! vaan "ylösnousemisen virsiä".
Kun nyt näitä asioita ajatellessani kiersin ympäri sen lehtimajan nurkan, jossa niin moni ihmislapsi surussa ja tuskassa oli istunut, näin minä vihannalla kedolla kolme pientä, noin neljän ja yhdentoista vuoden ikäistä tyttöstä leikittelevän, ja kun kävin vielä likemmäksi, näin erään ystävällisen, tyytyväisen näköisen rouvasihmisen, joka laski käsityönsä syliinsä ja nauroi noille pienokaisille, jotka tepastelivat vihannalla kedolla, ja varotti sormellaan: "Älkää peuhatko liiaksi!" Ja hänen vieressänsä istui verevä, terveen näköinen mies ja luki sanomalehteä, mutta laski sen samassa syrjään ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: ei ole siitä mitään huvitusta. Ja vähän syrjempänä istui toinen hyvin vanha mies, jonka polvea vastaan nojasi eräs kahdentoista vuotinen tyttö ja pakisi vanhuksen kanssa, ja vanhus keskeytti lapsen iloisen pakinan ja sanoi nuorelle rouvalle: "Anna heidän peuhata, Lovisa! Kyllä he vielä aikanansa vakaammiksi ja järkeensä tulevat". — Ja kun minä nurkan kierrettyäni tulin näkyviin, huusi vanhus: "Hyväinen aika, eiköhän se ole…?" — Ja Frans ja Lovisa tulivat minua vastaan, ja Frans sanoi: "No sepä on hauskaa, Fritz, että sinä tulit meitä katsomaan". — "Paljo terveisiä, armollinen rouva", sanoin minä, "vaimoltani Lovisalta", sillä minun vaimoni on myös Lovisa.
Ja nyt ruvettiin haastelemaan niitä ja näitä; mutta iloa ei kestänyt kauvan, sillä läpi puutarhan juoksi hurja jahti ja neljä punaposkista, ruskeasilmäistä poikaa, harmaat housut jalassa ja harmaat takit yllä, kiiti pitkin käytävää, ja eräs kuusi vuotinen pieni tenava juoksi Fransin kimppuun ja kävi hänen polviinsa kiini ja huusi yli olkansa: "Minä olen ensimäinen!"
"Niin", vastasi eräs toinen, noin kahdentoista vuoden vanha poika, "sen minä uskon, sillä sinä juoksit niityn kautta; mutta minkä näköinen sinä sentähden oletkin! No, kylläpä säätkin äidiltä hyvästi toreita!"
Ja nyt tarkasteli pienokainen alapuoltansa, ja todellakin! Jos hänen äitinsä siihen oli tyytyväinen, niin voi hänkin sitä olla.
"Tulevatko vanhempanne pian?"