Hänen Mari kultansa seisoi ensin kuin ukkosen iskemänä jäykkänä siinä, hänen silmänsä kipinöitsivät kiukusta, hän kallistui hieman lähemmäksi Fritziä, otti märän kääreen, joka juuri sattui hänen kädessänsä olemaan, ja sivalsi sillä häntä päin suuta, niin että vesi pirskui ympäri korvia: "Liian vanha? Sinä nokka viisas penikka! Liian vanha, sanot sinä?" ja kurotti kädellään vesiastiaa, kaasi läiskäytti sen hänen päällensä ja juoksi ulos ovesta. Ja kun Fritz nyt seisoi siinä ja puhkui ja ähkyi, tempasi Mari Möller oven taas auki ja huusi sisään: "Tuleppa vielä kerran ruokakammioon!"
Rakkaus päättyi nyt, kumminkin vastaiseksi, tähän, ja liha- ja makkaratuttavuus samassa, ja kun Fritz Triddelfitz läpimärkänä ja suruissaan nyt havaitsi, ettei koko tämä tapaus ensinkään soveltunut yhteen hänen ajatustensa kanssa rakkaudesta eikä myöskään yhdenkään hänen romanikirjansa kanssa, sanoi hän harmistuneena samat sanat, jotka hän virkaansa astuissaan oli sanonut, kun hän marraskuun sateessa laitatti teitä: "Tätä olin minä ajatellut ihan toisenlaiseksi! Mutta hyvä", lisäsi hän, "ettei vanhus ole kotona, hän olisi muuten kuullut koko metelin".
Hawermann oli tänä aamuna mennyt Fransin, kanssa Gürlitzin kirkkoon, ja vaikka hän aina muutenkin kävi tälle matkalle hiljaisissa, jumalisissa ajatuksissa, niin oli tänään hänen sydämensä täpötäynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka isällisellä kädellään uskollisesti oli johtanut häntä ja hänen lastansa näin pitkälle, sillä tänä palmusunnuntaina laskettiin hänen tyttärensä ensi kerran ripille. Hän kävi hiljakseen ajatuksissaan tuota kuivaa polkua pitkin, sillä yöllä oli vähän kylmännyt, hänen silmänsä tähtäsivät, tuota kaunista seutua, jossa lumi vielä valkeina suikaleina virui pellonpientareilla ja synkkien honkien varjossa, ja jossa vihreä rukiinoras kirkkaassa auringonpaisteessa jo ennusti pääsiäistä ja saarnasi ylösnousemisesta. Uuninpiipuista nouseva savu lepäsi noiden pienten kylien päällä ja aurinko painoi sitä alas, ikäänkuin ei saisi tämä inhimillisten vaivain ja surujen merkki pimentää kirkasta taivasta, ikäänkuin ei muuten olisi tilaa kylläksi kirkonkelloin juhlalliselle äänelle, joka kajahteli laajalta yli peltoin ja metsäin.
"Ah, jospa hän toki olisi saanut nähdä tämän päivän!" äänsi vanhus, ikäänkuin luullen olevansa yksinänsä.
"Kuka?" kysäisi Frans vähän arostellen, ikäänkuin pelkäisi hän olevansa epäkohtelias.
"Minun vaimo parkani, minun rakkaan lapseni äiti", lausui vanhus hiljaa ja katseli tuota nuorta miestä semmoisilla ystävällisillä, yksivakaisilla silmillä, kuin tahtoisi hän sanoa: "Katsele sinä vaan meihin, katsele aina sydämen pohjaan asti, sieltä olet vastauksen saava, joka kauvan on vielä sinussa itsessäs kajahteleva".
"Niin", sanoi hän, "minun armas vaimoni! Mutta mitäpä minä pakisen? Hän näkee tänään paremmin, kuin minä, lapsensa ja hän tekee tänään enemmän, kuin minä, lapsensa hyväksi, hänen ajatuksensa ovat korkeammat kuin sininen taivas ja hänen ilonsa loistaa kirkkaammin kuin tuo kultainen aurinko".
Frans käveli hiljaa pehtorin vieressä, hän ei hennonnut häntä häiritä; tuo vanha mies, josta hän paljon piti, näytti tänään hänestä niin kunnianarvoisalta, hänen harmaat hiuksensa ympäröivät niin kauniisti hänen leveätä otsaansa, kuin valkea lumi maata, hänen terveet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä osottivat yhtä varmaa ylösnousemisen toivoa kuin rukiinoraat, ja tämä kaikki loisti niin lempeässä rakkauden valossa, että se nuori mies ei enää voinut itseänsä pidättää, vaan tarttui vanhuksen käteen: "Hawermann, hyvä Hawermann, te olette varmaankin paljon kovaa kokeneet".
"En enempää", kuului vastaus, "kuin muutkaan, mutta tarpeeksi kyllä, elinajakseni sitä muistellakseni".
"Ettekö tahdo sitä minulle kertoa? Minä en kysy sitä uteliaisuudesta".