"Miks'en sitä tekisi?" ja hän kertoi hänelle elämänsä; mutta Pomukkelskopin nimeä ei hän maininnut, ja lopetti kertomuksensa puhumalla lapsestansa: "Jaa, niinkuin hän kerran oli minun ainoa lohdutukseni, niin on hän nyt minun ainoa iloni!"
Niin tulivat he pappilaan. Pastorin pieni rouva oli aikaa myöden tullut vähän vanhemmaksi ja täysinäisemmäksi ja niin sukkelaan kuin ennen ei hän enää liikkunut ja pyörinyt ympäri, ja tänään erittäinkään ei juossut hän kenenkään tielle ja hänen pyhjinriepunsakin virui unhotettuna sopessaan ja ikävöitsi yksinänsä kuin penu penkin alla; sillä tänään esti häntä liehumasta tuo pian alkava, kirkollinen juhlallisuus, johon hänellä papin rouvana oli toki lähin oikeus osaa ottaa. Mutta ihan joutilaina ei hän kuitenkaan voinut antaa pienien sääriensä olla, hänen täytyi milloin juosta pastorinsa luoksi, sitomaan hänen kaulustansa ja tarjoomaan hänelle lasi viiniä, milloin Lovisan luoksi, sovittelemaan hänen kaularöyhelöänsä ja huiskaisemaan hänelle pari sydämellistä sanaa; ja kun nyt vielä nuori Jokkum rouva Nüsslerin, noiden molempain kaksoisomenain ja Bräsigin kanssa saapui pappilaan, olisi hän taas pian joutunut tavalliseen pyörimiseensä, jos ei lukkarilla olisi ollut kyllin älyä soittaa viimeistä kertaa. Nuo molemmat kaksoisomenat päästettiin myös tänään edes ja kun seura nyt meni kirkkoon ja pastorin rouva näki noiden kolmen rakastettavan lapsen astuvan yli kirkkotarhan, Lovisa keskellä, päätänsä pitempänä molempia orpaniansa, sanoi hän Hawermannille ja pyöreät kyynelet vierivät hänen ystävällisistä silmistänsä:
"Hawermann, meidän lapsellamme ei ole mitään kultasia vitjoja ja nastoja koristeina, niinkuin nykyaikana tyhmä tapa vaatisi; ja tuo musta silkkinen leninki, hyvä Hawermann, on myöskin jo kolmenkymmenen vuoden vanha, minä käytin sitä viimeksi häissäni ja onnellinen sydän on kerran tykkinyt sen alla, sillä siinä sydämessä asui minun pastorini; se tuli sittemmin minulle liian ahtaaksi, sillä minulla oli jo silloin taipumusta lihavuuteen, mutta se on yhtä hyvä kuin uusi ja tuota jatkosta alhaalla ei voi edes silmin erottaakaan. Ja, Hawermann, ne rahat, jotka te lähetitte minulle leninkiä varten, olen minä pannut Lovisalle säästöön! Ettehän toki pane sitä pahaksi? Minä tahdoin mielelläni vielä kerran nähdä vanhan leninkini onnellisena".
Kirkon oven edessä veti Bräsig Hawermannia takinliepeestä, ja kun Hawermann kääntyi taaksepäin, virkkoi Bräsig ja näytti hyvin liikutetulta:
"Kaarlo, hyvin merkillinen, varsin merkillinen on semmoinen ripillepääsö! Nähdessäni noiden kolmen pienen tytön käyvän edelläni, johtui mieleeni, kuinka minä itse samankaltaisen tapauksen kautta pääsin isävainajani lampaita paimentamasta ja tulin maanviljelysoppiin. Ihan samalla tavalla kuin nuo kolme tyttöä kävin minä silloin kirkkoon kahden rippikoulukumppanin, Kaarlo Brandtin ja Kristian Guhlin kanssa, sillä erotuksella vaan, ettei meillä ollut yllämme mustasilkkisiä leninkeitä, ei, Kristianilla oli vihreä, Kaarlolla ruskea ja minulla harmaa takki päällä, ja sen sijasta että noilla pienillä tytöillä on kukkaiskimppu kädessä, olimme me pistäneet vähän vihreätä hihankiverryksiin, ja sen sijasta että he kävivät yhdessä rivissä rinnatusten, kävimme me perätysten kuin yhden kylän porsaat. Niin, ihan niin se oli".
Kun seurakunta oli virret veisannut, piti pastori Behrens saarnansa. Hän oli hyvin vanhentunut muodoltaan, mutta hänen rintansa oli vahva, hänen ajatuksensa olivat selvät ja hänen sanansa ilmaisivat lempeätä, kärsivällistä mielenlaatua, ja pait sitä on tunnettu asia, että vanhuus ei vahinkoita mitään säätyä niin vähän kuin pappissäätyä, jos mies, joka siinä on, tekee tehtävänsä kunnollisesti. Seurakunta ei kuultele ainoastaan hänen sanojansa, se katselee myös hänen pitkää, uskollista ja kunniallista elämänsä juoksua, ja siihen, mitä hän heille sanoo, on hän itse heille esikuvana. Niin oli laita tämän papin.
Nyt oli kyseleminen alkava; nuo nuoret tytöt riisuivat pois saalinsa, Lovisa halasi kyynelet silmissä isäänsä ja elatusäitiänsä, rouva Nüssler suuteli hellästi molempia pieniä kaksoisiansa, nuori Jokkum tahtoi jotakin sanoa, vaan ei sanonut mitään, ja nuo kolme lasta jättivät papinpenkin ja astuivat alttarin eteen.
"Minun pistäisi ihmeekseni", lausui Bräsig Fransille, joka seisoi hänen vieressään, "jos nuo sirkkuset osaavat läksynsä; minä luulen, että ristilapseni, Miina, varmaankin hämmentyy". Ja samassa niisti hän nenäänsä yläpuolelta silmien välistä, eikä alapuolelta, niinkuin olisi pitänyt.
Frans ei vastannut mitään; hänestä tuntui, kuin olisi kaikki hänen ympäriltänsä kadonnut, hän näki vaan yhdet kasvot, ne kasvot tunsi hän, mutta hänestä oli, ikäänkuin ei hän niitä koskaan ennen olisi nähnyt; hän näki vaan yhden olennon, ja tämä olento oli muulloin aina iloisesti juoksennellut, mutta nyt valtasi sitä vieno, oudollainen, juhlallinen vapistus; hän näki vaan kaksi kättä, jotka ennen oli niin lystisti hänelle tarjottu, mutta jotka nyt kohotettiin ylös korkeampaa voimaa kohden, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi meidän Herramme seurannut viittausta ja seisoisi nyt tuon vapisevan olennon vieressä tuossa mustassa, yksinkertaisessa puvussa, ja osottaisi hänelle puhdasta ihmissydäntä ja sanoisi: pidä sinä huolta omastas, että se soveltuu tämän kanssa yhteen. Hänestä tuntui, kuin olisi hän aikoja sitten nähnyt ihmeen ihanan seudun kirkkaassa auringon paisteessa, jossa hän oli juoksennellut ympäri, ajattelematta mitään muuta kuin hauskaa elämäänsä, ja oli nyt pitkän ajan perästä tullut takasin samalle seudulle ja näki sen nyt hiljaisessa kuuvalossa eikä tahtonut enää tuntea sitä, sillä metsäin ja vuorten, olkikattojen ja kirkontornin päällä lepäsi iltakasteen paksu vaippa, ja sen päällä häilyi tuo hiljainen kuuvalo, niin että hän näki vaan tämän eikä entistä hauskaa seutua hänestä tuntui, kuin liikuttaisi hieno tuulenhenki puiden ylimmäisiä oksia ja kuiskaisi hänelle outoja sanoja, hänestä tuntui, kuin kurottaisi hänen sielunsa, maan syvyydestä kätensä korkeuteen, armoa anoen, kuin tulisi hänen suurin sääli omaa itseänsä, että hänen sydämensä oli liian köyhä, voidaksensa sitä toiselle lahjottaa. Ja tätä itsensä surkuttelemista, tätä salaista paremman sydämen haluamista, joka kuuvalon säteen tavalla, aavistuksesta ja hämärästä kudottuna valtaa meidät, nimitämme me ihmislapset "rakkaudeksi".
Bräsig seisoi Fransin vieressä ja kuiskaili hänelle tuontuostakin sanoja, joita Frans ei kuullut, ja joita hän, jos hän olisi ne kuullut, olisi pitänyt tyhmänä lörpötyksenä ja joista hän mahdollisesti olisi suuttunut, ja kuitenkin perustuivat tuon vanhan pehtorin sanat samoihin tunteisin, jotka häntä itseänsä vallitsivat, sillä erotuksella vaan, etteivät ne enää olleet niin taivaansinisiä ja ruusunpunasia kuin Fransin, ja että ne vanhuuden tähden vivahtivat vähän harmailta. — Bräsig pelkäsi pahoin, että hänen ristilapsensa Miina voisi joutua hämille, ja joka kerta kun Miina vastasi oikein, kuului syvä huokaus papinpenkin takaa, niin että pastori Behrens, jos hän olisi ollut uudenaikaisia pappeja, olisi voinut tulla siihen luuloon, että hän oli saanut paatuneen syntisen kääntymään katumuksen ja parannuksen tielle.