"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi tämä syntisäkki puoliksi kuuluvalla äänellä, "Miina osaa asiansa", ja nyhjäsi vähän ajan perästä Fransia kylkeen: "Nyt tulee, ottakaa vaari, nyt tulee;" ja nyhjäsi Hawermannia toiselta puolelta: "Kaarlo, saatpa nähdä, että Miina saa sen. Miina saa sen suuren vesikysymyksen. — Minä osasin sen kyllä, mutta Kristian Guhl ei osannut sitä, ja minun täytyi vastata hänen edestänsä; mutta nyt olen minäkin sen unhottanut ja osaan ainoastaan alun: Vesi ei tosin sitä itsestänsä tee, vaan sana…" Ja kun Miina luki vastauksen sopertelematta, luki vanhus koko vesikysymyksen hänen perässänsä ja kun lukkari samassa kurotti kukkaroansa, viskasi Bräsig siihen kokonaisen kovan taalerin, ikäänkuin tahtoisi hän sillä lunastaa itsensä vapaaksi tuskastansa. Ja hän käännähtihe ympärinsä ja puristi rouva Nüsslerin kättä ja huudahti miltei suuresti: "Rouva Nüssler, oletteko kuulleet meidän pieniä sirkkusiamme?" ja niisti niin rohkeasti nenäänsä, että pastorin rouva mielessään antoi hänelle ankarat nuhteet tämän pyhän toimituksen häiritsemisestä.
Ja jos joku olisi tahtonut vähän pitemmältä seurata sitä lankaa, joka sitoi Bräsigin pikku Miinaan, niin olisi hän löytänyt sen pään kimitettynä rouva Nüsslerin sydämeen suurella ristisolmulla, jonka piti kestää ikuisesti ja joka tosin näytti paljoa kömpelömmältä, kuin se ruusunpunanen silkkinauha, joka alkoi vetää Fransia Lovisa Hawermannin pientä sydäntä kohden, ja joka hänestä, näytti vielä liian huonolta ja karkealta niin suloiselle sydämelle. — Rakkautta on kaikkialla mailmassa, mutta se pukeutuu mitä kummallisimpiin muotoihin; milloin lentää se enkelinä, ruusuisilla siivillä korkealla, milloin matelee se, kyssä edessä, kyssä takana, puukengillä maata pitkin, se puhuu "kielillä", niinkuin apostolit ensimäisenä helluntaipäivänä, tahi istuu mykkänä kuin lapsi, jota koulumestari on vetänyt aapiskirjalla vasten suuta, se lahjottelee tiamantteja ja kruunuja, tahi kosii, kuin vanha pehtori Schecker minun tätiäni, lihavalla kalkkunalla.
Mutta kun juhlameno oli loppunut ja nuo nuoret kristityt olivat saaneet Herran ehtoollista, meni pastori Behrens sakaristoon ja Samuli Pomukkelskopp, jonka Kyösti myöskin oli tänään päässyt edes, käydä läähätti sinisessä, hännystakissaan papinpenkin ohitse ja meni papin perästä ja tempasi sakariston oven auki, mutta ei astunut kuitenkaan sisään, vaan asettui oven eteen — "että kaikki ihmiset, näkisivät, mikä pöllöpää hän on", sanoi Bräsig Hawermannille — ja kutsui pastoria päivälliselle, tarjoten lusikallisen lihalientä, palasen paistia ja pullon punasta viiniä niin suurella äänellä, kuin olisi hän markkinatorilla — "että kaikki ihmiset toki kuulisivat, mikä paatunut jesuviitti hän on", sanoi Bräsig — mutta pastori vaan kiitti ja sanoi olevansa tänään liian väsynyt ja pait sitä oli hänellä itsellä vieraita. Pomukkelskopp meni tiehensä ja loi yli vasemman olkapäänsä silmäyksen papinpenkkiin ja teki parastansa, näyttääksensä oikein ylhäiseltä, mutta tämä yritys meni tykkönään myttyyn, kun hän sai nähdä Bräsigin ilkullisen naaman, sillä Bräsig oli liian huono kristitty — niinkuin pastorin rouva olisi sanonut, jos hän tämän olisi nähnyt — hän ei voinut edes Herran omassa huoneessa olla ilmaisematta pahoja ajatuksiansa. — Mutta ah, ihan toisenlaisen muodon saivat hänen vanhat kasvonsa, kun nuo pienet tytöt, autuaat kyynelet silmissä, nyt myöskin lähestyivät häntä, antaaksensa hänellekin kättä ja tarjotaksensa hänellekin suuta, niinkuin he olivat tehneet vanhemmillensa ja kasvatusvanhemmillensa! Kuinka korkealle veti hän kulmakarvansa ilmaan ja otsansa ryppyihin, saadaksensa oikein isällisen muodon! Mutta se onnistui hänelle ainoastaan Lovisan ja Liinan suhteen, vaan kun hänen lempilapsensa, Miinan, vuoro tuli, silloin tuntui hänestä niin kummalliselta, kuin olisi hän itse vielä lapsi, ja hän tarttui hänen ympärinsä molemmin käsin ja kuiskasi hänen korvaansa: "Älä ole milläsikään, Miina, älä ole milläsikään, minä lahjotan sinulle jotakin!" Ja koska hän ei tässä hopussa tietänyt mitä, ja hänen samassa oli ottaminen niistinliinansa esille, sanoi hän: "Minä lahjotan sinulle tusinan niistinliinoja — — oikein koreita ja kirjavia", sillä hän tahtoi toimittaa asiansa oikein hyvin.
Jokainen seurassa oli nyt sanonut onnentoivotuksensa, ja jokainen oli suudellut noilta punasilta, raittiilta huulilta pois tuon sydämellisen kiitoksen, ainoastaan kaksi oli tässä kohden takapajulle jäänyt, nuori Jokkum oli saanut vaan puolen suudelmaa, eikä Frans mitään. Nuori Jokkum oli tietysti siihen itse syypää ja olisi varsin hyvin voinut sille jotakin tehdä, sillä miksikä siirtyi hän niin jörömäisesti nurkkaan istumaan, että hänen pitkä, vasempi suupielensä vetäytyi kokonaan soppeen ja nuo pienet tyttölöt saivat tyytyä tuohon lyhkäseen, oikeanpuoliseen, jota siis ei voinut lukea muuksi kuin puoleksi suudelmaksi. Ja Frans? Hän ei sitä ajatellut, hän ei vielä ollut maan päällä, hän oli vielä taivaassa, ja vasta silloin kun kaikki lähtivät ulos kirkosta ja hän kirkon ovella sattui yhteen Lovisan kanssa, johtui hänen mieleensä, antaa hänelle kättä ja sanoa hänelle jotakin, jota hän ulos kirkkotarhaan tultuansa ei enää muistanut. Jaa, hän oli rakastunut! Nuo kauniit, syvään hartauteen vaipuneet kasvot olivat hänen lumonneet — lumonneet iäksi päiväksi!
Mahdollista kyllä että minulle joku hyvin hurskas rouva tahi kovin siveä neitsy — en tarkota tässä ainoastaan vanhoja, minä tarkotan myös niitä, jotka vielä ovat naimaiässä — kertomuksessani pannee esteitä eteeni ja kysynee: "Mitä? Eikö se nuori mies voinut valita itselleen jotakin toista paikkaa, puuttuaksensa niin maalliseen asiaan, kuin rakastuminen on?" — Ja minä sanon: "Arvoisa rouva ja erittäinkin te kunnioitettava neiti, se nuori mies oli vielä niin äkkinäinen semmoisissa asioissa, jotka te niin hyvin tunnette vanhasta kokemuksesta, ettei hän pitänyt rakastumista ensinkään maallisena asiana. Ja missähän muuten nuoren miehen pitää rakastua? Ainoastaan kesälläkö illan hämärässä sirenipuiden siimeksessä ja talvella tanssiaisissa? Monta tietä vie Roomaan, mutta häihin vielä useampi, ja ken alkaa häämatkansa, tekee viisaammin että hän alottaa sen kirkosta kuin tanssisalista, hänellä on silloin vihkimysalttari ihan vieressään ja voi puhtaana astua sen eteen, tanssisalin ja vihkimysalttarin välillä sitä vastaan on pitkä, likainen ja pölyinen taipale ja monen on astuminen aviosäätyyn likaisilla kengillä ja saappailla. Eikö niin, arvoisa rouva? Onhan tämä paljo varmempi tie, kunnioitettava neiti!"
Yksinkertainen päivällinen oli pappilassa tarjottavana; Bräsig oli erinomaisen hauskalla päällä ja näytti kuin auringonpaiste sateen jälkeen, ja vanha pastori oli myöskin iloinen, sillä hän tiesi Salomon kanssa, että kaikilla on aikansa, "aika kiviä poimia, aika niitä viskellä;" mutta kirkonkelloin ääni kuului vielä ja vasta kahvipöydän ääressä heltesi pastorin rouvan ja rouva Nüsslerin kielenkanta. Vanha pastori syrjähti heti ruoan jälkeen sohvallensa aamupäivän rasituksista, Hawermann meni tyttärensä ja sisarensa tytärten kanssa vähän ulos ilmottelemaan, että kevään vaivihkainen herääminen rauhottaisi noiden nuorten liikutettuja mieliä, ja Frans seurasi muassa, myöskin kevään vaivihkaisen heräämisen tähden, nimittäin sen kevään, joka hänen omassa sydämessään rupesi vihannoimaan ja kukoistamaan. Jokkum Nüssler oli löytänyt sopen, milt'ei yhtä mukavan kuin se, jonka hän oli ottanut erityiselle arennille oman uuninsa takana, Bräsig käveli lyhyillä säärillään ja pitkä piippu hampaissa edes takasin huoneessa ja levitti haaransa varsin luonnottomasti ulospäin, sillä aina siitä asti kuin hän oli eläkkeensä saanut, oli hänen käyntinsä muuttunut varsin toisenlaiseksi ja hän näytteli koreita koipiaan aina niin harillaan kuin mahdollista, että ihmiset toki näkisivät, ettei hän ollut kenenkään käskettävä ja että hän oli oma miehensä, ja ettei tuo monivuotinen savensotkeminen ollut sitä ryhtiä vahingoittanut, joka ikäpuoliselle, omista tuloistaan elävälle herralle sopii; pastorin rouva ja rouva Nüssler istuivat sohvassa taulujen alla.
"Jaa, rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva, "Jumalan kiitos! Niin pitkälle siis olemme nyt lapsemme saattaneet. Lovisa on nyt puolenseitsemättätoista vuoden vanha ja teidän molemmat tyttärenne vielä puolta vuotta vanhemmat; minun pastorini sanoo ja minä tiedän sen itsekin, he ovat hyvästi oppineet ja jos sieltä täältä vielä vähän paikkaillaan heidän tietojansa, niin voivat he milloin hyvänsä opettajattarina ansaita leipänsä".
Bräsig seisahti, kohotti kulmakarvansa pystyyn ja puhalsi kokonaisen savupilven sohvaa kohden, josta itse nuori Jokkumkin hämmästyi.
"Ah Jumalani", huudahti rouva Nüssler, "ja siitä saavat tyttöset kiittää ainoastaan teitä ja herra pastoria!" ja tarttui pastorin rouvan käteen. "Kaarlo-veljeni sanoo sitä ja minä sanon samaten, että me kyllä voimme pitää huolta siitä, että heillä on jokapäiväinen leipä ja säädylliset ja puhtaat vaatteet, ja etteivät he valhettele, ja että he tottelevat, kun heitä johonkin käsketään, sanalla sanoen, me teemme, mikä jo itsestänsä on kodin tehtävä; mutta siihen, mikä ihmisen oikeastaan ihmiseksi tekee, emme kuitenkaan kykene. Eikö niin, Jokkum?"
Uunin takaa kuului myöntävä, tyytyväinen morahdus, ikäänkuin kutkutettaisiin vanhaa, uskollista kotikoiraa selkään.