He menivät ja pian he istuivat matkavaunuissa. Ei kestänyt kauan ennenkuin he vaipuivat raskaasen uneen, ja kello seitsemän seuraavana aamuna tulivat he nukkuvassa tilassa Alt-Strelitsiin.
Täällä söivät he kelpo aamiaisen ja sitten läksivät he jalkaisin kulkemaan kotoa kohden.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneina astelivat he ääneti, puhumatta säännöllistä sanaa toisilleen.
Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja joku sana myös silloin tällöin pääsi ukko Wittin huulilta, mutta ukko Swart oli huonolla tuulella; hän oli kovin harmissaan siitä, että hänen piti palata eukkonsa luo ja kotikyläänsä tyhjin toimin. Mitä oli nyt eukko sanova? Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa kinailemaan? Olihan hän jo ennenkin aina saanut antaa perää, nyt tuli tämä kirottu matka lisäksi, nyt ei hän enää koskaan olisi saava rauhaa.
Frits Swart oli iloinen, hän meni onneansa kohden ja ajatteli nyt, mitä hän ja Dorotea sanoisivat toisillensa, kun ensimmäisen kerran kohtaavat toisensa.
Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen, saattoihan hän kantaa viheriäistä takkiaan yhtä hyvin kotikylässään kuin Berlinissä, ja kun se oli hänen yllänsä, täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti luoda silmänsä häneen.
Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmaa.
"Minä pelkään", sanoi hän, "että me ihan varmaan saamme raju-ilman illaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat vihaiset. Joll'ei raju-ilma mene ohi, niin me olemme läpimärät, ennenkuin tulemme kotio".
"No, naapuri, jos ei muuta olisi kuin se", sanoi Swart, "märän takin me kyllä saamme jälleen kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme märän vuoden. Kyllä meidän tilamme nyt on hauska. Saatpa nähdä, että tästä tulee kauhea loppu, muuten en tunne eukkoani oikein".
"Kuules, naapuri", sanoi Witt, "antaa ihmisten puhua mitä tahansa, me emme sano siihen mitään, vaan olemme vaiti kuin muuri! — Mutta kas, nyt rupeekin jo satamaan".