He olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä sijaitsi aivan heidän edessään, mutta nyt alkoi sataa oikein kuin saavista kaatamalla.
Ukko Swart veti Fritsin vähän syrjään ja sanoi:
"Kuules, poikani, minä tahdon vaan kysyä sinulta, enkö minä aina ole ollut hyvä isä sinua kohtaan. Enkö ole pitänyt huolta sinusta, kuin ainoasta lapsestani? Vastaa minulle! Enkö minä aina ole katsonut sinun parastasi?"
"Olette", vastasi Frits, "te olette aina ollut minulle hellä isä".
"Ja niin minä tahdon yhä edespäinkin olla", sanoi Swart, "ja mitä sinun kosimiseesi tulee, niin saat nähdä, että minä tarkoitan sinun parastasi, ja jos sinun äitisi panee vastaan, niin tule vaan minun luokseni, minä kyllä autan sinua. Sinä saat Dorotean, siitä saatat olla varma. Mutta nyt et sinä saa jättää minua pulaan — minä tosin voin itse siitä selvitä mutta, näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään tahdo tulla pahoin pidellyksi. Sinä tiedät että äitisi on hyvin kiivasluontoinen, jos sinä nyt lähdet edeltäkäsin kotio ja kerrot hänelle kaikki, niin voisi tapahtua että hän tyyntyisi eikä sanoisi minulle vihoissaan mitään. Ei sinun ensinkään tarvitse valehdella, sillä näetkös, poikani, valhe on valhe, mutta totuutta ei sinun myöskään tarvitse hänelle sanoa, ei se olisi hyvä hänelle. Sinä voit mennä keskitietä ja sanoa, ettemme me tulleet Belgiaan, sentähden että meidät valtasi tiellä kauhea kodinkaipaus. Me tulimme niin surullisiksi ajatellessamme että olimme jättäneet hänen yksinään kotia, ja olimme sentähden päättäneet ennen matkustaa jälleen kotiin. Melkein niin pitää sinun sanoman, poikaseni. Mutta sinä et millään muotoa saa kertoa, että me olemme istuneet putkassa ja että meidät pantiin kiinni Strelitsissä — älä myöskään mainitse sanaakaan rahoista — muista se, ei sanaakaan rahoista! Sinä tiedät että äitisi on ankara siinä suhtein. Älä myöskään kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui metsässä ja että meidät heitettiin ulos teaatterista ja kuinka minä sain istua rautatiellä. Jos sinä sanot sanankin vaan, niin en minä näe enää rauhallista hetkeä koko elämässäni".
Frits lupasi olla vaiti, ja nyt läksivät hän ja Kalle kotoa kohden.
Molemmat ukot istahtivat ison pensaspuun alle. Siellä eivät he kuitenkaan olleet sateen suojassa. He istuivat hetkisen nojaten poskea kämmentä vastaan sanaakaan virkkaamatta.
Vihdoin sanoi Swart Wittille:
"Mitä on elämä, naapuri?"
"Se on totta, se", sanoi Witt, "siinä sinä olet oikeassa, sen minä olen aina sanonut".