"Ei, kuulkaas vaan kuinka lukkari osaa soittaa tänään, ja kuinka hän osaa pitää tahtia, mutta nyt onkin Doratean hääpäivä!"
Kun he tulivat kirkonportille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä rauhallisessa juhlakulkueessa.
"Mikä nyt on tapahtunut?" kysyttiin toinen toiseltaan.
Ja Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki ja huusi.
"Ah, minun Jumalani, että piti käymän näin, lapseni! Juuri tällä samalla paikalla olen minä kerran käyttänyt itseni niin häpeällisesti sinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko sinä antaa minulle sitä anteeksi?"
"Sydämmestäni sen voin!" sanoi Dorotea ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja Frits hyväili ja lohdutti myös häntä sanoen että hän voisi olla huoletta, Dorotea oli jo kauvan sitten antanut kaikki anteeksi!
"Niin", sanoi ukko Swart, "eukko on välistä vähän pikavihainen, mutta, naapuri, hänen sydämmensä on hyvä".
Ja he menivät kirkkoon.
Pappi seisoi alttarilla, eikä kestänyt kauvan ennenkuin lukkari tuli. Kiire hänellä oli, Jumala nähköön! Pientä lötkötystä juosten hän tuli pyyhkien hikeä pois otsastaan; mikä juhlallinen muoto, mikä ryhti hänessä oli! Mutta tänään hän olikin kahdenkertaisessa ominaisuudessa tässä: isänä ja lukkarina.
Pastori piti puheensa. Hän puhui suruista ja iloista, jotka tulisivat kohtamaan heitä heidän avioliitossaan. Ja kun hän selitti heille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettömästi toinen toisensa kättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoisivatko myötä ja vastoinkäymisessä elää ja rakastaa toinen toisiaan, kuului selvä, kaikuva "tahdon" kumpaisenkin huulilta, niin että selvään kuuli vastauksen tulleen sydämmestä.