Ja pitäjänvouti itse huusi:
"Hyvästi, hyvästi! Sanokaat terveisiä paaville!"
Kuu he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse; näkyi pieni valkoinen käsi sen vanhan seljapuun rungon ympärillä ja kukkien ja lehtien välitse näkyivät punoittavat tytön kasvot. Ne oli Dorotean.
Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä: kyyneleet valuivat hänen silmistään poskille ja vierähtivät sieltä ales sille pienelle valkoiselle kädelle. Nyt ajoivat vankkurit viimeisen talon ohitse ja hänen kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Oli kuin jos hänen sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvillensa sen vanhan seljapuun alle ja rukoili hartaasti Jumalaa; hän rukoili hänen puolestaan, jota hän rakasti enimmin maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosten laulu ylös taivasta kohden.
Hän palasi takaisin työhönsä, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta ja kummalliselta hänen ompelussaan. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai käärinliinojaan?
Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista kyytiä pois kylästä.
Kun he tulivat erääsen tienhaaraan, sanoi ukko Witt:
"Juhani, ptruu, ptruu! Seisauta vähän! Minä luulen, että olen unhoittanut rahani kotiin".
"Ah", sanoi Juhani, "kuinkas te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?
Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!"
"Niin, tee se, Kalle", sanoi Witt, "minä sanon sinulle missä ne ovat. Katsos nyt, kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin tiedät, vasemmalla nurkassa ikkunan vieressä, — siitä ei sinun tarvitse pitää väliä — oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku — sen saat myös antaa olla, sillä eivät rahat ole siinä. Sitten menet sinä pois kakluunin luo, niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta kakluunin juuressa vasemmalla puolella vähän oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin, siellä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on avain, sen annat sitten äidille, kyllä hän tietää missä rahat ovat. No ymmärrätkös nyt?"