Kuten sanottu, Krum sai vaivoin ja koiransa avulla joukkonsa kokoon. Ensiksi marssivat kaupungin lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja heidän perässään tulivat musikantit ja häntänä lopulta kulki muutamia porvaria.
Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krum niin vahvasti torvehensa, että pormestari lensi ylös sängystään, sai pian housut jalkaansa ja luuli että koko Neu-Strelits oli ilmitulessa.
Hän avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä.
"Mikä nyt on hätänä?" huusi hän.
"Tuossa on kaupungin karja, herra pormestari", sanoi Krum, "tuossa on meidän vankimme, tuossa on meidän arvoisa yleisömme, ja minä olen tässä viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää".
Nyt tuli myös kaupungin polisipalvelija juosten; hänellä oli se paha onni, että aina kuin valkea oli irti Neu-Strelitsissä, oli hän viimeinen, joka huusi: "valkea on irti!"
"Ah, herra pormestari", sanoi hän, "se ei ole totta! Asia on aivan samanlainen kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin ei kukaan pitänyt lukua Jumalasta tai muista; matami Flick on osallinen tässä juonessa, ja hän on sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaat minua, tämä on oikea kapina, aivan kuin vuonna kahdeksantoistasataa neljäkymmentäkahdeksan!"
No pormestari säikähtyi, hänen kasvonsa kalpenivat kuin lumi, ja vähälläpä hän oli kaatua nurin, mutta hän oli järkevä ja sukkela mies, sentähden sanoi hän itsekseen:
"Me olemme pahassa pulassa, mutta älkäämme nolostuko. Pormestari on nyt saanut osakseen tässä maailmassa olla aina taistelussa kapinallisen ihmiskunnan kanssa".
Hän sentähden marssi ylös raastupaan, koko joukkio perässään. Sinne tultuaan sanoi hän polisipalvelijalle: