"Älä hulluttele, minä otan passin mukaan".
"Passin mukaan! Sen vaivan voit itseltäsi säästää. Eihän sinulla ole säällistä nenääkään. Sinulle eivät he todellakaan anna mitään passia, ja siksi toiseksi, niin et sinä tunne tietäkään!"
"Minä kyselen. Ja nyt en minä enää tahdo kuulla puhuttaman tästä. Minä tahdon! ja kun minä tahdon, niin minä tahdon!"
Ja näin sanottuaan meni ukko Swart ulos ovesta ja naapurin luo.
Täällä oli samoin. Ukko Wittin täytyi kestää: kova ottelu vaimonsa kanssa, ja hänen ei käynyt paremmin kuin naapurinsakaan.
"Eukkoni ei tahdo oikein antaa perää", sanoi Witt, "hän pelkää, että jotakin tulisi tapahtumaan pojalle".
"Rauhoittukaat vaan, naapurin emäntä", sanoi ukko Swart. "Tulevathan pojat takaisin. Mutta menkäät nyt minun eukkoni luo ja itkekäät sitten molemmat, minkä jaksatte, niin kaikki on hyvä".
Ja Wittin emäntä meni.
Kun hän tuli tupaan, istui Swartin emäntä kasvot esiliinalla peitettynä. Hän itki ja väänteli käsiään, kuin jos tässä olisi ollut kysymys hänen hengestään, eikä kestänyt kauvan ennenkuin myös Wittin emäntä nosti esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he molemmat itkivät kilpaan ja valittivat. Mutta kun itku rupesi käymään molemmille lilan valtavaksi, alkoivat he huutaa molemmat yhtaikaa.
"Kuinkas tämä tulee päättymään! Jos me vaan olisimme eläneet tämän yli!"