"Voi voi, hiljaa nyt, te ette enää saa puhua sanaakaan", sanoi Dorotea korjaten sairaan peitettä hänen ympärillensä, jotta hänen ei tulisi kylmä.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin vanhus vaipui uneen.
Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän varovaisesti sängyn vierestä ja meni istahtamaan ikkunan ääreen. Ajatukset tulivat ja menivät. Ikkunan ääressä istui hän tirkistäen ulos hiljaiseen yöhön. Hän näki kuuvalon lepäävän yli pensaitten, puitten ja veden. Hän kuunteli, mutta mitään ei kuulunut yön hiljaisuudessa, ainoastaan pensastosta tuolla puron rannalla kuului satakielen kaunis laulu.
Dorotean näin istuessa ajatuksiinsa vaipuneena, tuntui hänestä kuin jos joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan: Swartin emäntä astui lattialla.
"Ei, emäntä, menkäät maata! Onhan pastori ankarasti kieltänyt!"
"Ole nyt vaiti, lapseni, minä tulen kohta takaisin, minä otan vaan jotakin kaapista", sanoi eukko, avaten kaapin ovea ja ottaen sieltä jonkun esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.
"Kas tässä Dorotea!" sanoi hän, "tämän on hän lähettänyt sinulle!"
Sitten meni eukko jälleen sänkyyn, käänsi kasvonsa seinään päin, kuin jos hän taas olisi ollut vaipunut syvään uneen.
Ja Dorotea? — Ah, kuinka hänen sydämmensä sykki ilosta! Hän oli lähettänyt hänelle tämän ja Swartin emäntä itse oli sen antanut hänelle. Hän avasi rasian. Siinä oli hänen hivuskiharansa! Siinä oli sormus!
Valonsäde tunki hänen elämäänsä, hänen sydämmensä kehittyi lämpöisessä auringon paisteessa kukaksi, kaikki hänen surunsa, murheensa olivat kadonneet!