"No ei mitään, herra majesteetti", sanoi Witt, "me tahdoimme vaan vähän katsella teitä".
Nyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi paljaasta kiukusta.
"Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään hotelliin? Menkäät kohta tiehenne!"
Ja jolleivät he olisi ajoissaan pötkineet pakoon, olisivat he varmaan saaneet hyvän iskun selkäänsä valtikasta. Mutta he juoksivat katua eteenpäin eivätkä seisahtuneet, ennenkuin Portugalin kuninkaan valtikka ei enää voinut saavuttaa heitä.
Silloin sanoi Swart:
"Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut uskoa, että kuninkaatkin tappelevat!"
"Kyllä, naapuri, he tappelevat", arveli Witt, "omituinen on niitten kuningasten laita, jos vähänkin vaan liikahtaa, niin he kohta tulevat hulluiksi, ja lyövät päälle vaan! Mutta eivät herttuatkaan ole rahtuakaan paremmat. Tiedäthän sinä, naapuri, että vanha herttua Fredrikki Frans omalla kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani, ja sitä en minä koskaan unhoita eläissäni. Pois tieltä, tolvana! sanoi hän ja — samassa löi hän, eikä hän väärään lyönytkään".
Kun he nyt olivat jotakuinkin tointuneet säikähdyksestään, kääntyivät he takaisinpäin ja menivät "Vaaliruhtinaan sillalle".
"Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on?" kysyi Witt.
"Hevonen", sanoi Swart, "miehestä en minä anna penniäkään, mutta hevonen, sillä on kelpo jalat!"