"Ei, naapuri", sanoi Witt, "katsos vaan hänen tukkaansa, tiheä kuin metsä; ehkä se on santarmi?"
"Ehkä vaan", sanoi Swart, "mutta musikantit sanoivat, että vanha Blücher seisoo täällä jossakin, häntä tahtoisin minä niin mielelläni nähdä. Hän seisoo tosin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin sentään nähdä, miltä hän näyttää täällä".
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin he tapasivat erään sotamiehen, joka pientä palkkiota vastaan oli valmis heille näyttämään, missä Blücher seisoi. He tarttuivat nyt taasen toinen toisensa käsivarteen ja seurasivat sotamiestä. Joka kerta kuin heidän vastaansa tuli upseeri, seisahtui sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean kätensä lakkinsa syrjälle.
"Se on honööriä", selitti Witt, "kuules, naapuri Swart, minun mielestäni me olisimme suuria tyhmeliinejä, jos emme mekin kohottaisi kättämme hattumme syrjälle tehden honööriä".
Sanottu ja tehty.
Joka kerta kun heidän vastaansa tuli upseeri, seisahtui koko seurue kohottaen kätensä hatulleen, kohottipa Kalle molemmat kätensä.
Vihdoin tulivat he eräälle paikalle, jossa ukko Blücher seisoi miekka kädessään.
"Se ei ole hän", sanoi Witt, "ei hän ole rahtuakaan näköisensä".
Sotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.
"Loruja", sanoi Swart, "Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen.
Eihän tällä ole mitään leijonan-nahkaa".