"Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa, sen tahdon minä luvata, sillä minä se sentään olen pojan äiti".
"Anna nyt asian olla äläkä sano mitään, se on paras. Mutta kun he ovat tulleet takaisin, silloin he saavat nähdä toista".
Kun he olivat ehtineet tämän sopimuksen tehdä, astui Frits huoneesen. Hän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa siellä alhaalla sen vanhan seljapuun luona; täällä olivat he vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden ja kun Frits saisi vastaanottaa talon, viettäisivät he häänsä, vaikka vanhemmat panisivatkin vastaan kuinka ankarasti tahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt sitä, että näillä nuorilla oli niin paljon puhumista toinen toisensa kanssa. Ei hänellä sentään ollut mitään Doroteaa vastaan, päinvastoin, Dorotea oli kaunis tyttö ja hänellä oli hyvä ymmärryksen lahja ja sitten oli hän niin ketterä neulomaan, hän oli aivan äskeisin neulonut Swartin emännälle uuden kapan. Mutta saisiko Frits ottaa hänet armaaksensa? Ei, siksi oli Dorotea liian köyhä. Vaikkapa he kääntäisivät hänet ylös ales, vakuutti Swartin emäntä, ei siitä asiasta sentään tulisi mitään. Dorotea oli liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen Fritsinsä tahtoisi naida, voisi hän saada aivan toisenlaisia tyttöjä kuin Dorotea. Olipa tässä saatavissa kauppamies Hahnin tytär ja kestikievarin orpana, mutta lukkarin Dorotea oli liian köyhä!
Frits astui tupaan niin iloisella mielin. Hän ja Dorotea olivat nyt tehneet sopimuksensa, hän oli niin iloinen, niin onnellinen.
Kun Swartin emäntä näki hänen tulevan ovesta sanoi hän:
"Sinä hymyilet, poikaseni, sinun pitäisi ennemmin itkeä. Jospa vaan tietäisit mitä on tapahtunut".
"Niin", lisäsi Wittin emäntä, "tässä on kysymyksessä kauheita asioita".
Ja nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle koko asiaa. Eukko oli luullut, että Frits rupeisi itkemään; mutta Frits kuulteli hänen sanojaan vaan puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat sen vanhan seljapuun ja lukkarin Dorotean luona.
"Onkos kukaan ennen tätä tämmöistä nähnyt?" puhkesi Swartin emäntä lausumaan. "Eikö se tuhma poika istu tuossa irvistellen? Minkätähden et sinä itke, luuletko sinä, että minä lasken leikkiä. Ja mikä se sinua muuten niin huvittaa? Sinä vaan nauraa höhötät, kuu minä itken katkeria kyyneleitä!"
Ja Swartin emäntä nosti taas esiliinansa silmilleen.