"No", sanoi Swart, "minkätähden me menisimme pois? Olemmehan me maksaneet päästäksemme sisään eikä kukaan meille täällä pahaa tee. Tule vaan tänne katsomaan!"
Witt hiipi Swartin jälestä, nojausi yli rintavastimen ja katseli ales.
Kun hän nyt näki, kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli sieltä äänten kohinan kuin etäällä olevasta ukkosesta ja näki kynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä huimaamaan, ja jos Frits ei olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan pudonnut.
"Sinua vaivaa pyörrytys", sanoi Swart, "niin, olemmehan me jotenkin korkealla, mutta ei se haittaa, ensimmäinen kerta aina on pahin".
Ukko Wittin pidellessä Swartin käsivarresta, rupesi musiikki äkkiä soimaan.
Oli kuin jos maa olisi haljennut ja taivas vavissut, kuin jos ukkonen olisi jyrissyt ja salamat sähisseet, kohinaa ja vinguntaa, rummutusta ja huilutusta, kuin jos viimeinen päivä olisi ollut tulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi aljettu.
Äkkiä lensi esirippu ylös.
Siinä oli nähtävänä tanssikemut, siinä tanssi monta paria, jotka kaikki huusivat: "Victoria!"
"Kuules Frits!" sanoi Kalle, "se on sama kappale kuin se, minkä me näimme Neu-Strelitsissä, jolloin meidän täytyi kiiruhtaa sieltä pois".
"Hahahahahaa!" nauroi ukko Swart, "katsos Witt, kuinka he menettelevät!
Voihan tässä nauraa itsensä halki".