"Niin, niin, kyllä sinä olet kaunis veitikka!"
"Kas vaan sitä koiraa", huudahti Swart, "kuinka hän hosuu ympärilleen käsivarsillaan! Nyt on toisen loppu käsissä! Sinä tuhma piru, kuinka annoitkaan itsesi ottaa kiinni? Ja kaikki tuo vaiva tytön takia. Nyt sanoo hän:
"Luulitko saavas kotkan ilmaiseksi?
"Nyt minä tiedän, mitä se heittiö tähtää, nyt on Maks kiinni".
Esiriippu laskettiin ales ja Frits hengitti jälleen.
Hän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat matkaansaada jotakin niin kaunista ja ihanaa. Että tämä ei voinut olla todellisuutta, sen hän kyllä ymmärsi, ei tässä maailmassa voinut näin käydä, mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki, todellisuudelta, kaikki seisoi niin selvästi hänen silmäinsä edessä kuin aurinko kirkkaalla sinitaivaalla. Tämä oli kuin kaunis unelma, kuin jos hän olisi vaeltanut vieraassa maassa, jossa kaikki oli auringonpaistetta, laulua ja iloa.
Esiriippu taasen poistui.
"Kuules Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme Strelitsissä, kuin me olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo pitkähameinen tuolla on sama kuin sielläkin, ja se pienempi, joka on niin lystin näköinen, on myös sama. No, ei nyt hullumpaa!"
Frits oli kuullut puolella korvalla, mitä Kalle sanoi; hänestä oli, kuin jos Dorotea olisi seisonut hänen edessään valittaen suruaan. Se valitus kuului niin surulliselta mutta kuitenkin niin kauniilta, että hän sai kyyneleet silmiinsä ja hänen sydämmensä tykytti entistä nopeammin. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin oli se hän; hän olisi tahtonut uhrata viimeisen veripisaran sydämmestään tämän vieraan tytön eduksi.
"Katsos vaan häntä", sanoi Swart, "minä tarkoitan sitä pientä, ei sitä pitkää — kuinka saakelin viehättävältä hän näyttää: