"Punaposki-nuorukainen,
Loiste sinisilmissään;
Häntä tyttö ihanainen
Katselevi mielellään!
"Niin, kyllä minä sen luulen, että se sinulle maistuisi, eikö niin — peijakas, kuinka viehättävä ja iloinen hän on. Vanhankin miehen sydän oikein lämpenee häntä katsellessaan. — Tämä kappale on kyllä maksunsa ansainnut".
"On", sanoi Witt, "tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi armaansa".
"Äh, naapuri", sanoi Swart, "ne vaan kääntävät ihmisten silmät, teeskentelevät vaan. Ja kaikki tämä laulaminen sitten, naapuri, tytöt ja pojat laulavat, tekevätkö ne niin meidän puolellamme esimerkiksi? Ettet sinä voi ymmärtää sitä!"
"Nyt tulee se toinen! — Katsos, katsos!" sanoi Witt.
"Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän on erittäin kelpo tyttö, mutta minusta on hän liian ylhäinen. Muuten voin sinulle sanoa, että minun tulee häntä sääli. Katsos vaan, kuinka hän pyytää miestä olemaan menemättä vuoren rotkoon. Ne pyytävät sitä molemmat, mutta ei hän näy voivan olla menemättä? Ei se tyhmä aasi menee rotkoon!"
"No, nyt noitumiset alkavat", sanoi Witt, "minä tahtoisin, että me olisimme kaukana täältä, täällä rupee oikein peloittamaan nähdessään nuot monet pääkallot ja kaikki muut pirunjuonet — katsos tuotakin nenäkästä! Kuules kuinka hän huutaa! — Se on paholainen! Nyt ovat tulleet yhteen molemmat ne, joiden piti tulla! — tämä on kauheaa ajatella".
"Hyi", sanoi Swart, "se heittiö olisi hirtettävä lähimpään puuhun. Onhan se oikea roisto. Hän tahtoo luvata itsensä paholaiselle saadakseen viekotetuksi tyttö-raukan paulahansa".
"Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme Strelitsissä, jolloin meidän täytyi lähteä käpälämäkeen. Olkaat nyt varoillanne, muutaman silmänräpäyksen jälkeen täytyy meidän lähteä pois".
"Kas niin", sanoi Swart, "nyt se on tehty! Tuossa menee Maks ales vuorta, nyt aikaa luotien valaminen".