Sairaana ja masentuneena tulin hänen luokseen toivoen hiukan lohdutusta ja tukea, mutta hän kohteli minua tylysti, katseensa oli kylmä ja sanansa kovat. Jonkun päivän perästä saavuin uudestaan toivossa kuulla miten hän kohtaloani aikoi keventää, mutta ovi oli lukossa ja minä sain mennä menojani.
Elok. 30 p.
Aamulla vedän kureliivit niin tiukalle että pyörryttää, päivällä olen työssäni ja illalla hiivin hänen luokseen sinne, missä ennen iltani vietin ilakoiden nuoruuden riemua ja viehkeyttä.
Joskus pääsen sisälle, joskus en, mutta milloinkaan en saa tilaisuutta asiasta oikein puhella — selittää hänelle miten tilani oikein on. Hän kääntää puheen aina toisaalle. Olen ymmällä. Onko hänen tarkoituksensa jättää minut yksin kärsimään seuraukset. Enhän toivo avioliittoa — pakollinen avioliitto olisi irvikuva rakkauden siteistä. Todellisuus hävitti meidän rakkautemme, me emme enää välitä toisistamme. Mutta siltä hän voi auttaa lastamme ja minua.
Hän on usein kertonut äidistään, joka asuu maalla, miten hän on hyvä ja kuinka he pitävät toisistaan. Pyysin hänen ilmoittamaan äidilleen miten asiani ovat. Ehkä hän käsittää, antaa anteeksi ja suo minulle kurjalle suojaa kodissaan siksi kun voimistun ja voin itse huolehtia toimeentulostani.
Hän nauroi ja kysyi olinko järjiltäni kun luulin äitinsä ottavan minunlaisen naisen kotiinsa.
Niin, niin, olen kovin yksinkertainen ja typerä.
Ilon aikana oli meitä kaksi, mutta häpeän ja onnettomuuden saan yksin kantaa!
Miten raukkamainen olit alusta loppuun, nuoruuteni rakastettu. Opetit minulle kertomuksen rakkaudesta ja sen katoavaisuudesta.
Nyt uskon ettei todellista rakkautta löydykään, kaikki on vaan aistillisuutta ja itsekkyyttä. — — Haluaisin verille raadella oman tyhmyyteni. —