Ennen olin iloinen saadessani olla yksin — matami Blomvitsin luona asuessani iloitsin koko päivän siitä vähäisestä ajasta, jonka läksyni luettua ennen maatamenoani sain olla yksin. Haaveilin nuoruuden unelmia — niitä voin kutsua nuoruuden unelmiksi, sillä nyt olen jo vanha — tahi luin vanhain ja nuorten kirjailijain teoksia — sopivia ja sopimattomia — nautin kaikesta, pahasta niinkuin hyvästäkin; oli niin ihanaa tutustua elämään kirjoja lukemalla!
Nyt en voi haaveilla enkä lukea — unelmat olivat koreita valhehaaveiluita, ja elämä oli todellisuudessa aivan toista kuin mitä kirjoissa.
Usein ovat ajatukseni raskaat — toivottoman mietiskelevät — —.
En uskalla ajatella elämääni — en nykyisyyttä enkä tulevaisuutta — en rohkene ajatella lastani!
Elämästäni olen heittänyt arpaa. Enkö koskaan saa rauhaa eikö minullekin löydy toivoa onnesta ja kodista, jossa kauneus ja uskollisuus pysyy — hyvistä, iloisista ihmisistä, jotka lempeydellä ja hienoudella toisiaan kohtelevat? — — —
Heinäk. 18 p.
Tänään olen tavannut yhden ystävättäristäni, johon aikoinani olin kiintynyt. Usein kävelyilläni olen tavannut vanhoja tuttuja, jotka eivät tervehdä minua. En siitä ole suurestikaan välittänyt — sillä en niitä ennenkään ole läheisikseni tuntenut ja ajan oloon näkyy tulevan paksunahkaisemmaksikin.
Mutta toivoin hänen kumminkin tervehtivän minua. Sen hän tekikin. Luulen ilon väreen tunteneeni hänen tervehtiessään. Halusin niin hartaasti puhella jonkun entisen tuttavani kanssa ja siksi lähestyin häntä. Hän oli hämillään — tarkastelevan omituinen käytökseltään. Käsitin hänet — en tahtonut olla tunkeileva — se ei sentään vielä ole kuulunut tapoihini.
Siis ei tuttavani voi enää puhella kanssani!
Taisinpa olla siksi naurettava, että kotiin tultuani itkin sitä surua.