Pelkään matkustaa. Varmaan joudun pimeyteen enkä mihinkään ihanuudesta säteilevään tuntemattomuuteen, joka muistuttaisi äitiäni ja hänen elämätään — loistavia jalokiviä — ylellisyyttä — komeutta ja elämän kepeyttä. Voi miten tyhmä, oikullinen olento olen ja kuinka paljon mahdottomia ajatuksia risteilee päässäni.
Vähimmin sentään olen kuvitellut elämäni muodostuvan yhtämittaiseksi lukemiseksi ja joutuvani kasvatuslaitokseen, missä ihmiset näkevät sormenpäilläänkin, niinkuin holhoojani sanoi, — sellaiseksi en koskaan ollut elämätäni ajatellut. — Odottaako minua elämän ihanuus? Siinä tapauksessa otan salaiset kirjani mukaani voidakseni niitä oppaanani käyttää.
Tammik. 2 p. 1893
Olen suurkaupungissa — toiveitteni päämäärässä.
Täällä siis elän, työskentelen ja rakastan — niinhän romaaneissakin sanotaan!
Seudut eivät ole erityisempiä — täällä on yksitoikkoista ja jokapäiväistä. Kasvatuslaitosta inhosin jo ennen kun sinne tulinkaan eivätkä mielipiteeni tänne päästyäni suinkaan ole muuttuneet.
Rakas päiväkirjani, nyt saat tutustua laitokseen. Joukon johtajana on rouva Blomvits, jota nyt jo vihaan ja tunnen aina tulevani vihaamaan. Minulla on tapana käyttää voimakkaita sanoja, sen tiedän jo Hanna tädin ajoilta, se johtuu siitä, että tunteeni ovat voimakkaat. Voin vihata syvästi — ja ehkäpä myöskin rajusti rakastaa — olen ja tahdon olla äitini kaltainen.
Mutta rouva Blomvitsistahan minun piti puhua. Kutsun häntä vaan matami Blomvitsiksi, sillä rouva nimitys on hänelle liian hieno, aivan liian herkullinen sille matamille.
Luonteeltaan on hän musertava, tavoiltaan äitelä, hänen toimeentulonsa riippuu siitä, että nuoret tytöt pysyvät hänen kodissaan ja siksi täytyy hänen koetella olla heille ystävällinen. Kaikesta päättäen tuntee hän vanhempieni ja minun elämäkerrat ihan pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ja entisyydessäni mahtaa olla jotakin, joka saattaa hänet aivan erityisesti pitämään minua silmällä, itse en — ikävä kyllä — ole tehnyt mitään, joka antaisi aihetta tuollaiseen vartioimiseen. Mutta vallattomuus on kai veressä, niinkuin rakas holhoojani jäähyväispuheessaan huomautti ja matami Blomvits nähtävästi jatkaa holhoojani puhetta vaikkakin toisessa muodossa. Hän puhuu kauniisti elämän vakavuudesta, orpojen kovasta kohtalosta ja niistä monista kiusauksista, jotka ihmistä elämässä väijyvät. Hän on myös uskonnollinen, niin uskonnollinen että ruokakin sunnuntaisin on erityisen huonoa. Uskonnollisuutensa on inhoittavaa, sen nojalla antaa hän meille huonoa ruokaa ja siivottomat huoneet ja vakuuttaa sitten vaan että "yksi on tarpeellinen."
Vuokralaisensa ovat jonkun verran häntä paremmat, mutta kyllästyttäviä hekin ovat. Heitä on viisi ja ovat he kaikki laihoja, kalpeita ja rasittuneita, kukaan ei ole erityisemmän miellyttävä. He supattelevat, tirskuvat ja vilkasevat minuun ja avokaulaani aivan kuin olisin jokin ulkomaan elukka. He näyttävät kaikki niin äärettömän siveellisiltä.