Tänään on holhoojani tullut minua noutamaan. Hän on kuiva, ikävä ja tyly mies.

Hän pitää toisen saarnan toisensa jälkeen ja minä en niistä ymmärrä hölyn pölyä.

Hän puhuu periaatteista. Tunnen ainoastaan Hanna tädin ja kirjojeni periaatteet ja näitä ei holhoojani puheet muistuta.

Hänestä on kaikki sopimatonta. Hän on tyytymätön kuultuaan että Hanna tädin kuoltua olen yksin asunut pienessä punaisessa talossa ja etten muuttanut Hedegordiin, johon isäntäväki minua ystävällisesti pyysi. Mutta minä vihaan armopaloja ja olen sitäpaitse ennättänyt jo kokonaan vieraantua Hedegordista. Aika kuluu nopeasti, en huomaa olevani yksin, minulla on niin paljon ajattelemista ja järjestämistä ennen lähtöäni.

Holhoojani ei pidä siitäkään että käyn avokaulapuvuissa, mutta minä pidän pukuni sellaisena kuin ovat — tiedän kyllä että musta kohottaa kaulan hipiän hienoutta. Pukuni eivät, jumala paratkoon, ole suinkaan liian hienot.

Huomisaamuna matkustan hänen kanssaan. Mielukkaimmin jättäisin hänet ja koko maailman. En tahdo jäädä tänne, mutta olen varma, ettei hänkään minua hauskuuteen saata.

Hän on aivan koin syömä. Jumalan kiitos, hänen luokseen en tarvitse mennä, mutta Herra ties mihin hän minut sijoittaa. Hän sanoo, nuorten tyttöjen kasvatuslaitokseen — huu-uu-uu! — Hanna täti sanoi, etten ollut nuori tyttö, vaan samalla kertaa sekä lapsi että täysikasvuinen nainen.

Miten olisin voinutkaan olla nuori tyttö, kun olin seurustellut ainoastaan Hanna tädin ja kirjojeni kanssa — kirjojeni, jotka olivat äitini kirjakaapista. Niiden joukossa oli useita jännittäviä, kevytmielisiä ranskalaisia romaaneja, ne olivat niin viehättävän kevytmielisiä.

Hanna täti ei niistä tiennyt, täti raukka, synti oli niitä häneltä salata, mutta hän oli niin herkkäuskoinen.

Kirjoissa jouduin useiden henkilöiden kanssa tekemiseen, jota vastoin todellisuudessa tunsin vaan jonkun ja nekin joita tunsin eivät olleet läheskään niin hienoja kuin kirjoista lukemani. Ei arvannut Hanna täti miten käytin sen ranskankielen taitoni, jonka hän vaivalla oli päähäni takonut, — intohimoisten ranskalaisten romaanien lukemiseen. Intohimoisuudessa on jotakin puoleensa vetävää, — rakastan sitä sanaa, vaikka en todellisuudessa tunnekaan mitään joka olisi intohimoista, aavistan vaan minkä tapaista se olisi. —