Täti rakenteli monenmoisia tuulentupia. Korkorahansa eivät riitä meille molemmille, mutta täti päätti hankkia lisää ottamalla vuokralaisia ja hankkimalla ompelutöitä, hän kun oli hyvin näppärä käsitöissä. Minulla ei ollut mitään tuloja, talosta saadut rahat kun tuskin riittivät velkojen maksuun.
Päätimme järjestää oikein kodikkaan pienen asunnon tädin vanhoilla, hauskoilla huonekaluilla. Ja täti sanoi että minun täytyi olla ahkeran ja kehittyä kunnolliseksi opettajattareksi.
Minun opettajattareksi, — se kai on hyvin ikävää, yksitoikkoista ja sidottua.
"Ei sinusta muutakaan tule", Hanna täti sanoi, "sillä sinä et pysty ompelemaan etkä pataa hämmentämään. Muistutat äitiäsi, nuorta, elämänhaluista, kaunista äitiäsi."
Mutta samalla kun hän mainitsi äitini säpsähti hän, ikäänkuin olisi pelännyt liikoja sanoneensa. Minusta taas oli mieluisinta kuulla kerrottavan äidistäni, vaikka en muistanutkaan häntä koskaan nähneeni. Isäni oli hiljainen, totinen ja synkkämielinen, tätini taas herttainen ja hyvä, mutta hiukan vanhanaikuinen ja yksitoikkoinen, ja äitini sitten! — Olen varma että hän oli säkenöitsevän iloinen ja nuori — nuoruuden, kukoistuksen ja terveyden sädekehä on häntä varmaankin ympäröinyt.
Olen kuullut että isä ennen oli avomielisempi, mutta että äiti oli saattanut hänelle surua jättäen hänet usein yksin, matkustaen pois hänen luotaan ja tällaisella matkallaan oli hän kuollut eräässä suurkaupungissa.
Siinä kaikki mitä äidistäni tiedän. Isääni en voinut kiintyä. Hän oli niin hiljainen ja harvapuheinen.
Äitini on minulle salaisuus — salaisuus, jota rakastan ja pelkään.
Halusin niin hartaasti kysellä hänestä enemmän, mutta en uskaltanut.
Haluan muistuttaa äitiäni, mutta Hanna tätiä ajatellessani en sitä uskalla toivoa.
Jouluk. 18 p.