He olivat käyneet entistään iloisemmiksi. He tahtoivat juoda maljani kuin tulin heidän luokseen. Ja yksi ystävistäni tyhjensi lasinsa juoden rakastajattarien kuningattaren maljan, hänen, jolla on haaveilevat silmät ja itkua väreilevä nauru. Luonnon runollisuus oli nähtävästi tarttunut häneenkin. Hän kiitti kuluneesta päivästä — tästä ihanasta päivästä, jonka olimme niin hauskasti viettäneet kaukana kaupungin hälinästä ja painostavasta ilmasta. Ja hän vakuutti että tällaiset päivät syöpyvät miestenkin mieleen eivätkä suinkaan ne yöt mitkä väkijuomain huumeessa vietetään. Ystävättäreni tulivat liikutetuiksi ja kun hän oli lopettanut puheensa, suutelivat häntä; minä käännyin pois, en voinut häntä suudella, sillä en uskonut hänen puhettaan, vaikkakin minussa liikkuivat samat tunteet kuin heissä. Tiesin liian hyvin, että tämä kaikki oli vaan hetken tuoma tunnelma, joka enintäin kestää huomiseen saakka — ja sitten unohtuu. Tänä iltana tahdoin kumminkin elää tässä tunnelmassa, nautin hänen puheestaan ja noiden toisten mielenliikutuksesta — koko illan pian haihtuvasta ihanuudesta. Tänä iltana elin, vähät siitä, jos se seuraavana aamuna onkin jo haihtunut.
Täydellinen eläminen nykyisyydessä, on kai sekin elämisen arvoista!
Söimme illallista tuossa hullunkurisessa vanhassa majatalossa — söimme kauan ja kaikessa rauhassa. Kaikki olimme nälkiytyneitä ja nautimme maalaiskestityksen arvokkaasti ja hiukan jäykästi. Olimme aivan kuin kaupungin kunnia-arvoisia porvareja ja porvarien vaimoja, jotka hauskan päivän vietettyään valmistuvat rauhaisaan yölepoon.
Mutta illallisen jälkeen tahdoimme tanssia. Salissa missä tavallisesti talonpoikaiskylän nuoriväki karkeloi, tanssi nyt puoli vanhentuneita mässäreitä kevytmielisten naistensa kanssa. Mutta tanssimme oli maltillista ja kunniallista niinkuin koko päivän viettommekin oli ollut. Eräs herroista ja minä soitimme vuoroon. Hänen soitossaan oli parempi tahti, sillä minä soitin aina väliin milloin minkin mieleeni johtuvan säveleen. Tavallisesti sellaisen, jonka olin kuullut Hanna tädin ennen muinoin Hedegordin puutarhasalissa soittavan kun hän luuli minun jo kaikessa rauhassa nukkuvan viereisessä huoneessa. Sileäksi kammattuine hiuksineen hän siellä istui haalistuneessa puvussaan. Vanhan pianon säveleet olivat ohuet eikä tädin sormissakaan suuresti ollut voimaa. Sentähden kai se kuuluikin niin omituiselta. Mutta hänen soitossaan oli omituinen sointu — tukahdutettu kaiho — riuduttava ikävöiminen — monet särkyneet toiveet — —
Ja sama riutumus, surumielisyys ja kärsimys väreili tuon upeasti puetun naisenkin sydämessä. Ei ollut suurtakaan eroa noissa väreilevissä kielissä.
Aloin laulun, toiset lakkasivat tanssimasta. Kuta pitemmälle lauloin sen vahvemmaksi kävi ääneni ja säveleet tulivat voimakkaammiksi. En koskaan ennen ollut niin hyvin laulanut. Ääneni ei ollut kaunis, mutta tunteeni oli voimakas ja väreilevä. Nuo turmeltuneet tyttöraukat, jotka ovat niin herkkiä mielenliikutuksille, itkivät — löin pianon kiinni enkä välittänyt enää soittaa.
Nyt on yö, olen yksin, ja mielestäni tuntuu kuin olisivat ajatukseni omituisemmat kuin milloinkaan ennen. Täytyy oikein itseltäni kysyä, olenko todellakin kypsynyt nainen, joka jo monia miehiä on syleillyt, joka on elänyt voimakkaasti ja hurjasti, vai olenko pieni viatoin, kuumaverinen tyttönen, joka huoneessaan yön hiljaisuudessa istuu päiväkirjaansa kirjoittamassa. En todellakaan tiedä kumpi olen. Nuoressa tytössä oli itsetiedoton kaipuu huumaavaan kevytmielisyyteen ja rajuun elämään. Kehittyneen maailmannaisen sielussa versoi usein puhtauden-ajatukset, joita ei kukaan uskonut — eikä kukaan käsittänyt.
Ihmeellinen ihminen viatoin ja turmeltunut — syntymästään jo viattomuutensa menettänyt — eikä sittenkään sitä koskaan kokonaan menetä — voimakkain kaiho rakkauteen — rajatoin inho rakkauteen!
Täällä on niin hiljaista ja rauhallista; täällä varmaankin saa levätä.
Edes yksi yö elämässä rauhallinen ihmisiltä ja ajatuksilta! —
Lokak. 4 p.