— Se riittää, yhdestä ryypystä ei kuolla kutjahda.
— No nyt teistä jo tuli hyväsydämisempi, — hymähti Aljoša.
— Hm! Minä rakastan sinua konjakkia juomattakin, mutta konnien parissa olen minäkin konna. Vanjka ei lähde Tšermašnjaan — miksi? Hänen pitää vakoilla: paljonko minä annan Grušenjkalle, jos tämä tulee. Kaikki ovat roistoja! Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne häntä ensinkään. Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole meikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä edes testamenttia, jotta sen tiedätte. Mutta Mitjan minä muserran kuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle: kuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin sinun Mitjkasi. Sinun Mitjkasi, koska sinä häntä rakastat. Sinä rakastat häntä, mutta minä en pelkää sitä, että sinä häntä rakastat. Jos Ivan häntä rakastaisi, niin minä itseni takia pelkäisin sitä, että hän rakastaa häntä. Mutta Ivan ei rakasta ketään, Ivan ei ole meidän väkeämme, tuollaiset ihmiset kuin Ivan, veliseni, eivät ole meikäläisiä, ne ovat vain ilmaan kohonnutta pölyä… Kun tuuli puhaltaa, niin se vie pölynkin mennessään… Eilen lensi tyhmä ajatus päähäni, kun käskin sinua tulemaan tänään: tahdoin sinun kauttasi ottaa selville Mitjkan suhteen, että jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen tai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö, sitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi tai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja luopumaan hänestä kokonaan, mitä?
— Minä… minä kysyn häneltä… — mutisi Aljoša. — Jos hänelle maksaa kolmetuhatta, niin kenties hän…
— Lörpötystä! Ei tarvitse nyt kysyä, ei ensinkään tarvitse! Olen harkinnut asiaa. Eilen tuli kallooni hyötähyviään tyhmyys. En anna mitään, en pikkuruikkustakaan, minä tarvitsen itse rahani, — sanoi ukko viitaten kädellään. — Minä muserran hänet muutenkin kuin torakan. Älä puhu hänelle mitään, muuten hän vielä rupeaa toivomaan. Eikä sinullakaan ole kerrassaan mitään tekemistä minun luonani, mene tiehesi. Tuo morsian, Katerina Ivanovna, jota hän kaiken aikaa on niin huolellisesti minulta piilotellut, meneekö se hänen kanssaan naimisiin vai eikö? Kävit eilen luullakseni hänen luonaan?
— Hän ei mitenkään tahdo jättää Mitjaa.
— Tuommoisia juuri hienot neidot rakastavatkin, juoppoja ja roistoja! Ne ovat roskaväkeä, sanon sinulle, nuo kalpeat neidit, niin se on… No! Jos minä olisin niin nuori kuin Mitja ja minulla olisi ne kasvot, jotka minulla oli hänen ikäisenään (sillä minä olin hauskemman näköinen kuin hän kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä), niin minulla olisi yhtä hyvä menestys kuin hänelläkin. Veijari hän on! Mutta Grušenjkaa hän ei kuitenkaan saa… Minä syöksen hänet kurjuuteen!
Hän raivostui uudelleen viimeisistä sanoistaan.
— Mene matkaasi sinäkin, ei sinulla ole minun luonani mitään tekemistä tänään, — sanoi hän tylysti.
Aljoša lähestyi sanoakseen jäähyväiset ja suuteli hänen olkaansa.