— Mitä sinä? — sanoi ukko hiukan ihmeissään. — Vielähän me tapaamme.
Vai luuletko, että emme tapaa toisiamme?
— En ollenkaan luule sitä, minä muuten vain, huomaamattani.
— En minäkään mitään, muuten vain minäkin… — sanoi ukko katsoen häneen. — Kuulehan, kuule, — huusi hän hänen jälkeensä, — tulehan joskus aivan lähitulevaisuudessa, lientä syömään, keitän lientä, aivan erikoista, en semmoista kuin tänään, tule välttämättömästi! Huomenna, kuule, tule huomenna!
Heti kuin Aljoša oli mennyt ovesta ulos, meni ukko taas kaapille ja kaatoi kurkkuunsa vielä puoli ryyppyä.
— Ei enempää! — mutisi hän kakistellen, lukitsi kaapin, pani avaimen taas taskuunsa, meni sitten makuuhuoneeseen, laskeutui voimattomana vuoteelleen ja nukahti samassa.
3.
Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa
»Jumalan kiitos, että hän ei kysynyt minulta Grušenjkasta», ajatteli puolestaan Aljoša poistuessaan isän luota ja suunnatessaan kulkunsa rouva Hohlakovin asuntoa kohti, »muuten olisi kenties pitänyt kertoa eilisestä kohtaamisesta Grušenjkan kanssa.» Aljoša tunsi kipeästi, että taistelijat olivat yöllä koonneet uusia voimia ja että heidän sydämensä tähän päivään tullessa olivat taas kovettuneet: »Isä on äreä ja ilkeä, hän on miettinyt kokoon jotakin ja pysyy siinä. Entä Dmitri? Hän tietysti on myös miettinyt jotakin… Voi, täytyy välttämättömästi ennättää etsiä käsiin hänet tänään hinnalla millä hyvänsä…»
Mutta Aljoša ei saanut tilaisuutta kauan ajatella: matkalla sattui hänelle tapaus, joka näytti verraten vähäpätöiseltä, mutta joka suuresti hämmästytti häntä. Juuri kun hän oli kulkenut torin poikki ja kääntynyt poikkikadulle päästäkseen Mikaelinkadulle, joka kulki samaan suuntaan kuin Iso katu, mutta jonka siitä erotti kanava (koko kaupunkimme on kanavien halkoma), hän näki alempana sillan luona pienen ryhmän koulupoikia, kaikki pieniä lapsia, enintään yhdeksän ja kahdentoista vuoden välillä olevia. He olivat menossa koulusta eri tahoille kotiinsa laukut selässä, joillakuilla nahkasäkit riippumassa hihnasta olalla, toiset vain lyhyissä nutuissa, toiset päällystakki yllä, joillakuilla jaloissa pitkävartiset saappaat, joissa oli laskokset pohkeitten kohdalla, jommoisissa jalkineissa hyvin mielellään komeilivat varakkaitten isien hemmoitellut pikku lapset. Koko ryhmä puhui vilkkaasti jostakin, nähtävästi neuvotteli. Aljoša ei milloinkaan voinut mennä välinpitämättömänä lasten ohitse, — niin oli ollut jo Moskovassa, ja vaikka hän eniten piti noin kolmen vuoden ikäisistä lapsista, niin myös noin kymmenen ja yhdentoista vuotiaat koululaiset olivat hänestä hyvin mieluisia. Siksipä hän nyt, niin huolestunut kuin olikin, tunsi äkkiä halua mennä heidän luokseen ja ryhtyä puheisiin heidän kanssaan. Lähestyessään hän katseli heidän punakoita, vilkkaita kasvojaan ja näki yht'äkkiä, että kaikilla pojilla oli käsissä kivi, joillakuilla kaksikin. Kanavan toisella puolella, noin kolmenkymmenen askelen päässä ryhmästä, seisoi aidan luona vielä eräs poika, niinikään koululainen, jolla myös oli pussi kupeellaan ja joka koostaan päättäen oli noin kymmenen vuoden ikäinen tai nuorempikin, — kalpea, kivulloinen, mustat silmät säihkyvinä. Hän katseli tarkkaavaisesti ja kysyvästi kuusihenkistä koulupoikaryhmää, ilmeisesti tovereitaan, jotka äsken olivat lähteneet koulusta samalla kertaa kuin hänkin, mutta joiden kanssa hän nähtävästi oli vihoissa. Aljoša astui poikien luo, kääntyi erään kiharatukkaisen, vaaleaverisen, punaposkisen pojan puoleen, jolla oli musta nuttu, ja huomautti katsellen häntä:
— Kun minä kannoin tuommoista pussia kuin teillä on, niin meillä oli tapana pitää sitä vasemmalla puolella, jotta oikealla kädellä voisi heti ottaa; teillä taas on pussi oikealla sivulla, niin että siitä on epämukava ottaa.