— Kas nyt hän taas heitti kiven teidän selkäänne. Hän tuntee teidät, — huusivat lapset. — Hän viskelee nyt teitä eikä meitä. No, kaikki taas häneen, älä heitä ohi, Smurov!
Ja taas alkoi pommitus, tällä kertaa hyvin ankara. Kanavan takana olevaa poikaa iski kivi rintaan. Hän huudahti, alkoi itkeä ja lähti juoksemaan ylämäkeä Mikaelinkadulle. Ryhmästä kuului vilkasta puhetta: »Ahaa, jopa alkoi jänistää, pois juoksi, pesuriepu!»
— Te ette vielä tiedä, Karamazov, miten iljettävä hän on, hänet sietäisi tappaa, — sanoi säkenöivin silmin poika, jolla oli nuttu yllä ja joka näytti olevan vanhin kaikista.
— Millainen hän sitten on? — kysyi Aljoša. — Onko hän kantelija?
Pojat katsahtivat toisiinsa ja olivat nauravan näköisiä.
— Tehän olette menossa samaan suuntaan, Mikaelinkadulle? — jatkoi sama poika. — Ottakaapa hänet kiinni… Kas, tuolla, näettekö, hän pysähtyi taas, hän odottaa ja katselee teitä.
— Teitä katselee, teitä katselee! — yhtyivät pojat.
— Kysykääpä häneltä, pitääkö hän pesurievusta, hajalleen revitystä niinihoskasta. Kuulkaa, kysykää juuri noin.
Kaikki alkoivat nauraa hohottaa. Aljoša katseli heitä ja he häntä.
— Älkää menkö, hän paukauttaa teitä, — huudahti Smurov varoittaen.