— Pojat, minä en kysy häneltä mitään pesurievusta, sillä luultavasti te jollakin tavoin ärsyttelette häntä sillä sanalla, mutta minä saan häneltä tietää, miksi te häntä niin vihaatte…
— Koettakaa vain, koettakaa vain saada tietää, — nauroivat pojat.
Aljoša meni sillan yli ja lähti kulkemaan aidan vierustaa mäkeä ylös suoraan poikaa kohti, joka oli toisten epäsuosiossa.
— Katsokaa, huudettiin hänen jälkeensä varoittavasti, — hän ei pelkää teitä, hän saattaa äkkiä pistää, aivan kavalasti… niinkuin Krasotkinia…
Poika odotti häntä liikahtamatta paikaltaan. Kun Aljoša oli tullut aivan hänen luokseen, niin hän näki edessään lapsen, joka ei ollut yhdeksää vuotta vanhempi, oli heikko ja pienikokoinen, kasvot laihat ja pitkulaiset, silmät suuret ja tummat, ja ne katselivat Aljošaa häijysti. Hänen yllään oli jokseenkin vanha ja huono päällystakki, joka oli jäänyt hänelle naurettavan pieneksi. Paljaat kädet pistivät ulos hihoista. Housujen oikeassa lahkeessa oli polven kohdalla iso paikka ja oikean jalan saappaan kärjessä isonvarpaan kohdalla iso reikä, jota oli kovasti voideltu musteella. Hänen päällystakkinsa molemmissa pullottavissa taskuissa oli kiviä. Aljoša pysähtyi hänen eteensä parin askelen päähän katsoen häneen kysyvästi. Poika, joka heti arvasi Aljošan silmistä, että tämä ei aio lyödä häntä, tuli myös rohkeaksi ja alkoi itse puhua:
— Minä olen yksin ja heitä on kuusi… Minä yksin annan selkään heille kaikille, — sanoi hän äkkiä, ja hänen silmänsä salamoivat.
— Yksi kivi taisi sattua teihin hyvin kipeästi, — huomautti Aljoša.
— Mutta minäpä osasin Smurovia päähän! — huudahti poika.
— Ne sanoivat minulle siellä, että te tunnette minut ja jostakin syystä heititte minua kivellä? — kysyi Aljoša.
Poika katsoi häneen synkästi.