6.
Vielä sangen epäselvää toistaiseksi
Erottuaan Aljošasta Ivan Fjodorovitš lähti kotiinsa Fjodor Pavlovitšin taloon. Mutta omituista, hänet valtasi äkkiä sietämätön kaiho, ja, se oli tässä tärkeintä, tuo kaiho kasvoi kasvamistaan joka askelella, sikäli kuin hän lähestyi taloa. Kaiho itsessään ei ollut omituista, vaan se, että Ivan Fjodorovitš ei mitenkään voinut määritellä, mitä hän kaihosi. Hän oli tuntenut kaihon mielessään usein ennenkin, eikä ollut kumma, että se oli vallannut hänet nyt tämmöisenä hetkenä, kun hän valmistautui jo huomenna äkillisesti katkaisemaan kaiken sen, mikä oli houkutellut hänet tänne, ja uudelleen tekemään jyrkän käänteen toiseen suuntaan sekä astumaan uudelle, aivan tuntemattomalle tielle, taaskin aivan yksin niinkuin ennenkin, paljon toivoen, mutta tietämättä mitä, paljon, kovin paljon odottaen elämältä, mutta osaamatta itse määritellä mitään, odotuksiinsa enemmän kuin toiveisiinkaan nähden. Ja kuitenkin tällä hetkellä, vaikka hänen sielussaan oli todellakin uuden ja tuntemattoman kaiho, häntä kiusasi aivan toinen asia. »Eiköhän vain vastenmielisyys isänkotia kohtaan?» ajatteli hän itsekseen. »Siltä se tuntuu, niin vastenmieliseksi on paikka käynyt, ja vaikka viimeisen kerran tänään astun tuon iljettävän kynnyksen yli, niin se on sittenkin vastenmielistä»… Mutta ei, ei se ole sitäkään. Eiköhän tätä surumielisyyttä liene aiheuttanut jäähyväisten sanominen Aljošalle ja keskustelu hänen kanssaan: »Niin monta vuotta olin puhumatta mitään koko maailmalle enkä pitänyt sitä puheeni arvoisena, ja yhtäkkiä laskettelin semmoisen määrän pötyä.» Tämä saattoi tosiaankin olla nuoren kokemattomuuden ja nuoren turhamaisuuden harmia sen johdosta, että ei ollut osannut sopivasti tuoda esille sanottavaansa, vieläpä sellaiselle olennolle kuin Aljoša, johon nähden hänellä sydämessään epäilemättä oli suuria toiveita. Tietysti oli tässä sitäkin, nimittäin harmia, ja sitä täytyikin olla ehdottomasti, mutta ei tämä surumielisyys ollut sitäkään, se oli jotakin muuta. »Mieli on niin alakuloinen, että ihan inhoittaa, mutta en kykene määrittelemään mitä tahdon. Olisikohan parasta olla kokonaan ajattelematta»…
Ivan Fjodorovitš koetti »olla ajattelematta», mutta siitäkään ei ollut apua. Pääasia oli, että tämä alakuloisuus oli siitä harmillinen ja ärsytti mielen sillä, että se oli laadultaan tilapäinen ja ikäänkuin aivan ulkonainen, sen tunsi. Jossakin seisoi ja törrötti jokin olento tai esine samaan tapaan kuin joskus jokin törröttää silmän edessä eikä sitä pitkään aikaan huomaa, kun on työssä tai keskustelee innokkaasti, mutta ilmeisesti kuitenkin tuntee olevansa äreä ja melkein kiusattu, kunnes vihdoin hoksaa poistaa näkyvistä tuon kelvottoman esineen, joka usein on aivan tyhjänpäiväinen ja naurettava, jokin esine, jota ei ole muistettu panna paikoilleen, lattialle pudonnut liina, kaappiin panematta jäänyt kirja t.m.s. Viimein Ivan Fjodorovitš saapui erittäin pahalla tuulella ja ärtyneenä isänsä talon luo ja äkkiä, noin viidentoista askelen päässä siitä, hän katsahdettuaan portille heti ymmärsi, mikä häntä oli niin kiusannut ja tehnyt hänen mielensä levottomaksi.
Penkillä portin luona istui ja vilvoitteli itseään illan ilmassa lakeija Smerdjakov, ja Ivan Fjodorovitš ymmärsi heti luotuaan katseen häneen, että hänen sielussaankin oli istunut lakeija Smerdjakov ja että juuri tätä miestä hän ei voinut sietää. Kaikki ympärillä kirkastui ja selkeni. Äsken jo, kun Aljoša oli kertonut kohtauksestaan Smerdjakovin kanssa, oli jotakin synkkää ja vastenmielistä äkkiä tunkeutunut hänen sydämeensä ja saanut siinä vihan nousemaan. Sitten keskustelun kuluessa oli Smerdjakov joksikin aikaa unohtunut, mutta jäänyt kuitenkin hänen sieluunsa, ja heti Ivan Fjodorovitšin erottua Aljošasta ja lähdettyä yksin kotiin oli unhoon jäänyt tunne äkkiä taas alkanut nopeasti nousta pinnalle. »Voiko todellakin tuo ala-arvoinen lurjus siinä määrin häiritä rauhaani!» ajatteli hän tuntien sietämätöntä vihaa.
Seikka oli semmoinen, että Ivan Fjodorovitšille tämä mies oli todellakin tullut hyvin vastenmieliseksi viime aikoina ja varsinkin aivan viime päivinä. Hän oli itsekin alkanut huomata tämän melkein vihankaltaisen tunteen kasvamisen tuota olentoa kohtaan. Kenties oli tämän vihan kehittymisprosessi saanut niin kärjistyneen muodon juuri sen tähden, että alussa, kun Ivan Fjodorovitš juuri oli tullut luoksemme, asiat olivat olleet aivan toisin. Silloin oli Ivan Fjodorovitš tuntenut jonkinmoista erikoista osanottoa Smerdjakovia kohtaan, vieläpä pitänyt häntä hyvin omalaatuisena. Itse hän oli totuttanut tämän kanssaan puhelemaan, vaikka aina ihmettelikin hänen järkensä eräänlaista sotkuisuutta, tai paremmin sanoen eräänlaista levottomuutta, eikä käsittänyt, mikä saattoi niin alituisesti ja poistamattomasti herättää levottomuutta »tässä mietiskelijässä». He puhuivat myös filosofisista kysymyksistä ja siitäkin, miksi valo loisti ensimmäisenä päivänä, vaikka aurinko, kuu ja tähdet luotiin vasta neljäntenä päivänä, ja kuinka tämä on ymmärrettävä; mutta Ivan Fjodorovitš tuli pian vakuutetuksi siitä, että ei ollut ollenkaan kysymys auringosta, kuusta eikä tähdistä, että aurinko, kuu ja tähdet tosin ovat mielenkiintoinen asia, mutta Smerdjakoville täysin toisarvoinen, ja että hän tahtoo jotakin aivan muuta. Oli miten oli, niin joka tapauksessa alkoi näkyä ja yhä selvemmin tulla esille rajaton ja samalla loukattu itserakkaus. Ivan Fjodorovitšia tämä ei ollenkaan miellyttänyt. Siitä alkoi hänen vastenmielisyytensä. Myöhemmin alkoivat talossa sotkuiset olot, ilmestyi Grušenjka, alkoi juttu veli Dmitrin kanssa, tuli huolia, — he puhelivat tästäkin, mutta vaikka Smerdjakov puhui siitä aina hyvin kiihtyneenä, niin ei taaskaan mitenkään voinut päästä selville, mitä hän itse siinä oikeastaan tahtoi. Täytyi suorastaan ihmetellä joittenkin hänen toivomustensa epäjohdonmukaisuutta ja sotkuisuutta, kun ne tahtomatta tulivat esille; ne olivat aina epäselviä. Smerdjakov kyseli myötäänsä, teki jonkinmoisia ilmeisesti harkittuja syrjäkysymyksiä, mutta mitä varten — sitä hän ei selittänyt, ja tavallisesti hän juuri kiihkeimmin kysellessään yhtäkkiä vaikeni tai siirtyi aivan muihin asioihin. Mutta pääasia, mikä viimein lopullisesti suututti Ivan Fjodorovitšin ja synnytti hänessä niin suuren vastenmielisyyden, — oli jonkinmoinen iljettävä ja erikoislaatuinen tuttavallisuus, jota Smerdjakov alkoi selvästi osoittaa häntä kohtaan, sitä selvemmin, kuta pitemmälle aika kului. Ei niin, että hän olisi ottanut itselleen vapauden olla epäkohtelias, päinvastoin hän puhui aivan erinomaisen kunnioittavasti, mutta asiat kehittyivät kuitenkin sellaisiksi, että Smerdjakov ilmeisesti alkoi, ties mistä syystä, pitää lopulta itseään jossakin suhteessa solidaarisena Ivan Fjodorovitšin kanssa, puhui aina semmoisella tavalla, kuin heidän kahden välillä olisi jo jotakin sovittua ja ikäänkuin salaista, jotakin, mikä joskus oli lausuttu heidän kummankin puolelta ja minkä vain he molemmat tiesivät, mutta mikä muille heidän ympärillään liikkuville kuolevaisille oli suorastaan käsittämätöntä. Ivan Fjodorovitš ei tällöin kuitenkaan pitkään aikaan ymmärtänyt tätä hänessä kasvavan vastenmielisyyden todellista syytä, vaan pääsi aivan viime aikoina selville, mistä tässä oli kysymys. Tuntien halveksimista ja vihastusta hän aikoi kulkea Smerdjakovin ohi ääneti ja tähän katsomatta pikkuportille, mutta Smerdjakov nousi penkiltä, ja yksistään jo tästä liikkeestä Ivan Fjodorovitš heti arvasi miehen haluavan erityisesti keskustella hänen kanssaan. Ivan Fjodorovitš katsahti häneen ja pysähtyi, ja se, että hän näin yhtäkkiä pysähtyi eikä mennyt ohi, kuten oli tahtonut juuri hetkinen sitten, suututti häntä niin, että hän vapisi. Vihoissaan ja inhoten hän katseli Smerdjakovin riutuneita kuohilaankasvoja, hänen sileiksi kammattuja ohimoitaan ja pöyhistettyä pientä hiustöyhtöään. Smerdjakovin vasen, hiukan siristetty silmä vilkutti ja nauroi aivan kuin olisi sanonut: »Mitä sinä menet, ethän pääse kuitenkaan ohi, näethän, että meillä kahdella älykkäällä miehellä on keskenämme puhuttavaa.» Ivan Fjodorovitš vapisi.
»Pois, heittiö, olenko minä sinun toverisi, hölmö!» oli vähältä lennähtää hänen suustaan, mutta hänen suureksi ihmetyksekseen kieli lausuikin aivan toista:
— Nukkuuko isä vai onko hän herännyt? — lausui hän hiljaa ja nöyrästi, odottamatta itsekään sellaista, ja kävi äkkiä, niinikään aivan odottamatta, istumaan penkille. Hetkiseksi hänet valtasi melkeinpä pelko, hän muisti sen myöhemmin. Smerdjakov seisoi vastapäätä häntä kädet selän takana ja katseli häntä varmasti, miltei ankarasti.
— Vielä nukkuu, — lausui hän kiirehtimättä (»Itse, näes, alkoi ensimmäisenä puhua, enkä minä.») — Ihmettelen minä teitä, herra, — lisäsi hän vaiti oltuaan ja loi keimaillen silmänsä alas, työnsi oikean jalkansa eteenpäin ja keikutteli kiiltonahkaisen patiinin kärkeä.
— Miksi sinä minua ihmettelet? — lausui Ivan Fjodorovitš katkonaisesti ja kylmästi koettaen kaikin voimin hillitä itseään ja ymmärsi äkkiä inhoa tuntien, että häntä vaivasi mitä voimakkain uteliaisuus ja että hän ei millään ehdolla lähde tästä, ennenkuin on saanut sen tyydytetyksi.