— Miksi te, herra, ette lähde Tšermašnjaan? — sanoi Smerdjakov heittäen äkkiä häneen silmäyksen ja hymyillen tuttavallisesti. »Miksi minä hymyilin, se täytyy hänen itsensä ymmärtää, jos on älykäs mies», näytti hänen siristetty vasen silmänsä sanovan.
— Miksi minun pitäisi mennä Tšermašnjaan? — sanoi Ivan Fjodorovitš ihmeissään.
Smerdjakov oli taas jonkin aikaa vaiti.
— Itse Fjodor Pavlovitškin pyysi teitä niin hartaasti, — lausui hän viimein kiirehtimättä ja aivan kuin pitäen itsekin omaa vastaustaan vähäarvoisena: »mainitsen, näes, toisarvoisen verukkeen, vain sanoakseni jotakin».
— Äh, piru, puhu selvemmin, mitä sinä tahdot? — huudahti vihdoin kiukuissaan Ivan Fjodorovitš, jonka nöyryys muuttui tylyydeksi.
Smerdjakov siirsi oikean jalan vasemman viereen, ojentautui suoremmaksi, mutta katseli edelleen yhtä rauhallisesti ja samalla tavoin hymyillen.
— Mitään olennaista ei ole… muuten vain, puhuakseni…
Syntyi taas äänettömyys… He olivat vaiti melkein minuutin ajan.
Ivan Fjodorovitš tiesi, että hänen olisi pitänyt heti nousta ja
suuttua, mutta Smerdjakov seisoi hänen edessään ja näytti odottavan:
»Minäpä katson, suututko sinä vai etkö?» Siltä ainakin tuntui
Ivan Fjodorovitšista. Viimein hän heilautti ruumistaan noustakseen.
Smerdjakov aivan kuin käytti hyväkseen otollista hetkeä.
— Minun asemani on kauhea, Ivan Fjodorovitš, en edes tiedä, kuinka auttaisin itseäni, — lausui hän äkkiä selvästi ja lujasti ja huokaisi lausuessaan viimeisiä sanoja. Ivan Fjodorovitš istuutui taas heti.
— Molemmat ovat mielettömiä, molemmat ovat ihan kuin pikku lapsia, — jatkoi Smerdjakov. — Minä puhun teidän isästänne ja teidän veljestänne Dmitri Fjodorovitšista. Nyt he nousevat, Fjodor Pavlovitš nimittäin, ja alkavat heti joka hetki ahdistaa minua: »Eikö hän ole tullut? Miksi ei ole tullut?» — Ja tätä menoa sydänyöhön asti ja jälkeen sydänyönkin. Mutta jos Agrafena Aleksandrovna ei tule (sillä he kenties eivät ensinkään koskaan aiokaan tulla), niin huomisaamuna taas käyvät minun kimppuuni: »Miksi ei ole tullut? Minkätähden ei tullut, milloin tulee?» — Ikäänkuin minä tässä jollakin tavoin olisin heidän edessään syyllinen. Toiselta puolen taas on semmoinen juttu, että heti kun alkaa hämärtää, ja jo ennenkin sitä, teidän veljenne ilmestyy ase kädessä läheisyyteeni: »Katsokin, senkin lurjus, liemenkeittäjä: jos päästät huomaamatta hänet menemään etkä ilmoita minulle, että hän on tullut, — niin tapan sinut ennen muita.» Yö kuluu, aamulla hekin samoin kuin Fjodor Pavlovitš alkavat kiusaamalla kiusata minua: »Miksi ei tullut, tuleeko kohta», — aivan kuin taaskin minä olisin heidänkin edessään syyllinen siihen, että heidän neitinsä ei ole näyttäytynyt. Ja siinä määrin he kumpikin joka päivä ja joka hetki suuttuvat yhä enemmän, että toisinaan pelosta olen ollut vähältä riistää itse hengen itseltäni. Minä, herra, en luota heihin.