— Mitäs menit sotkeutumaan asiaan? Miksi aloit viedä tietoja Dmitri
Fjodorovitšille? — lausui Ivan Fjodorovitš ärtyisästi.
— Ettäkö minä olisin sotkeutunut asiaan? Minä en ole puuttunut siihen ensinkään, jos tahdotte tietää aivan täsmälleen. Minä olen koko ajan alusta asti pitänyt suuni kiinni enkä ole uskaltanut sanoa vastaan, mutta he itse ovat määränneet minut palvelijakseen — nöyrimmäksi palvelijakseen. Mutta he eivät siitä lähtien osaa puhuakaan kuin: »Tapan sinut, lurjuksen, jos et pidä silmällä!» Luulen varmasti, herra, että huomenna minulle sattuu pitkä lankeaminen.
— Mikä pitkä lankeaminen?
— Semmoinen pitkä kohtaus, harvinaisen pitkä. Jatkuu muutamia tunteja, tai kenties päivän ja toisenkin. Kerran se kesti minulla kolme päivää, minä putosin silloin vinniltä. Lakkaa puistattamasta, mutta sitten alkaa taas; enkä minä kaikkina noina kolmena päivänä päässyt järkiini. Fjodor Pavlovitš lähettivät silloin hakemaan Herzenstuben, täkäläisen tohtorin, tämä pani jäitä päälaelle ja käytti vielä erästä ainetta… Olisin voinut kuolla.
— Mutta sanotaanhan, että kaatuvataudista ei voi edeltäpäin tietää, millä hetkellä se tulee. Kuinka sinä siis sanot, että se tulee huomenna? — tiedusti Ivan Fjodorovitš aivan erikoisen ja ärtyneen uteliaisuuden kiihoittamana.
— Se on kyllä niin, että edeltäpäin ei voi tietää.
— Sitäpaitsi sinä silloin putosit vinniltä.
— Vinnille minä kiipeän joka päivä, voin pudota huomennakin vinniltä. Tai jos en vinniltä, niin putoan kellariin, kellarissa käyn myös joka päivä, on asiaa.
Ivan Fjodorovitš katsoi häneen pitkään.
— Sinä syötät pajuköyttä, minä huomaan sen, mutta minä en oikein ymmärrä sinua, — lausui hän hiljaa, mutta ankarasti. — Aiotko huomenna ryhtyä teeskentelemään kolme päivää kestävää kaatuvataudin kohtausta, vai mitä?