— Mitä sinä? Oletko todella sinäkin jo ajatellut? — huudahti hän.
— Minä… minä en oikeastaan ole sitä ajatellut, — mutisi Aljoša, — mutta kun sinä äsken aloit siitä noin kummallisesti puhua, niin minusta tuntui, että olin itse sitä ajatellut.
— Näetkö (ja miten selvästi sinä sen toit esille), näetkö? Tänään katsellessasi isääsi ja veljeäsi Mitjaa ajattelit rikosta? Siis en minäkään erehdy?
— Odotahan, odotahan, — keskeytti Aljoša levottomana, — mistä sinä tuon kaiken näet?… Miksi tämä niin kiinnittää mieltäsi, siinä on ensimmäinen kysymys.
— Kaksi eri kysymystä, mutta luonnollisia. Vastaan kumpaankin erikseen. Mistä näen? En näkisi tässä mitään, jos en olisi tänään äkkiä ymmärtänyt Dmitri Fjodorovitšia, veljeäsi, kokonaan, kerrallaan ja kokonaan, aivan semmoisena kuin hän on. Jonkin yhden ainoan piirteen kautta pääsin yht'äkkiä tuntemaan hänet kokonaan. Noissa perin rehellisissä mutta hekumallisissa ihmisissä on piirre, joka merkitsee rajaa, minkä yli ei pidä mennä. Jos niin tehdään, — niin hän voi pistää puukon vaikka isäänsä. Mutta isä on humalainen ja hillitön irstailija eikä ole koskaan eikä missään tietänyt määrää — kumpikaan ei voi hillitä itseään, ja loiskis! molemmat ovat ojassa…
— Ei, Miša, ei, jos kysymys on vain siitä, niin olet rohkaissut mieltäni. Niin pitkälle asiat eivät mene.
— Entä miksi sinä vapiset? Ymmärrätkö jutun? Olkoon hän vain rehellinen mies, Mitja nimittäin (hän on tyhmä, mutta rehellinen), mutta hän on hekumoitsija. Siinä on hänen määrityksensä ja koko hänen sisäinen olemuksensa. Isä on antanut hänelle perinnöksi alhaisen lihallisuutensa. Ihmettelen vain sinua, Aljoša: kuinka voit olla noin puhdas nuorukainen? Olethan sinäkin Karamazov! Teidän perheessännehän on lihallisuus kehittynyt aivan kiihkoksi. Nuo kolme hekumoitsijaa pitävät nyt silmällä toisiaan… puukko saappaanvarressa. Ne kolme lyövät päänsä yhteen, ja sinä kenties olet siinä neljäntenä.
— Sinä erehdyt tuohon naiseen nähden. Dmitri häntä… halveksii, — lausui Aljoša omituisesti vavahtaen.
— Grušenjkaako? Ei, veliseni, ei halveksi. Kun hän aivan julkisesti vaihtaa siihen morsiamensa, niin hän ei halveksi. Tässä… tässä, veliseni, on jotakin, mitä sinä nyt et ymmärrä. Mies rakastuu johonkuhun kauniiseen, naisen ruumiiseen tai vain yhteen ainoaan naisruumiin osaan (hekumoitsija voi tämän ymmärtää), ja silloin hän on valmis antamaan tuon naisen takia pois omat lapsensa, myymään isänsä ja äitinsä, Venäjän ja isänmaan. Vaikka hän on rehellinen, niin hän menee ja varastaa, vaikka hän on lempeä, niin hän raatelee veitsellä kuoliaaksi, vaikka hän on uskollinen, niin hän pettää. Naisten sirojen jalkojen laulaja, Puškin, ylisti jalkoja runoissaan, toiset eivät niistä tee runoja, mutta eivät voi katsella pikku jalkoja saamatta suonenvetokohtauksia. Mutta eihän vain jalat… Tässä ei, veliseni, halveksiminen auta, vaikka hän halveksisikin Grušenjkaa. Halveksii, eikä kuitenkaan voi irtaantua.
— Minä ymmärrän sen, — sanoa tokaisi äkkiä Aljoša.