— Niinkö? Taidatpa todellakin sen ymmärtää, koska tokaisit noin heti ensimmäisen sanan kuultuasi, — lausui Rakitin ilkkuen. — Sinä tokaisit sen vahingossa, se pääsi suustasi. Se on suuriarvoinen tunnustus: se on siis sinulle tuttu teema, sinä olet sitä jo ajatellut, hekumallisuutta nimittäin! Voi sinua, siveätä nuorukaista! Sinä, Aljoška, olet hiljainen mies, sinä olet pyhä, minä myönnän sen, mutta tyynessä vedessä kala kutee, ja hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo olet ajatellut, hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo tiedät! Viaton nuorukainen ja kuitenkin kulkenut jo semmoisten syvyyksien kautta, olen jo kauan seurannut sinua. Sinä itse olet Karamazov, täydelleen Karamazov — jotakin siis merkitsee sukuperä ja valinta. Isän puolelta sinä olet hekumallinen, äidin puolelta hassahtava. Mitä vapiset? Puhunko totta? Tiedätkö mitä: Grušenjka pyysi minua: »Tuo sinä tänne hänet (sinut nimittäin), minä riisun häneltä pois pappisviitan.» Niin kovin hän pyysi: tuo, tuo! Ajattelin vain: minkä takia sinä hänessä niin herätät mielenkiintoa? Tiedätkö, hän ei myöskään ole mikään tavallinen nainen!
— Vie hänelle terveisiä ja sano, että minä en tule, — sanoi Aljoša vääristäen suutaan hymyilyyn. — Puhu loppuun, Mihail, se, mistä aloit puhua, minä sanon sinulle sitten ajatukseni.
— Mitä loppuun puhuttavaa siinä on, kaikki on selvää. Kaikki tuo, veliseni, on vanhaa laulua. Jos jo sinussakin piilee hekumoitsija, niin mitä sitten onkaan veljesi Ivan, lihallinen veljesi? Onhan hänkin Karamazov. Siinä onkin koko teidän Karamazovkysymyksenne: hekumoitsijoita, ahneita ja löyhköjä! Veljesi Ivan julkaisee nyt toistaiseksi jumaluusopillisia kirjoitelmia piloillaan jonkin tyhmän, tuntemattoman laskelman vuoksi, vaikka itse on jumalankieltäjä, ja myöntää itse tämän halpamaisuuden — tuo sinun veljesi Ivan. Sen lisäksi hän koettaa saada omakseen veljensä Mitjan morsiamen ja nähtävästi pääsee toiveittensa perille. Ja millä tavoin sitten vielä: Mitjan omalla suostumuksella, sillä Mitja luovuttaa itse hänelle morsiamensa, jotta vain pääsisi siitä irti ja pikemmin Grušenjkan luo. Ja kaiken tämän hän tekee kunnon miehenä ja omaa voittoaan tavoittelematta, huomaa se! Tämmöiset ihmisetpä juuri ovatkin kovan onnen lapsia! Piru teistä tämän jälkeen selvän saakoon: itse tunnustaa halpamaisuutensa ja itse tuppautuu siihen halpamaisuuteen! Kuulehan edelleen: Mitjan tiellä on nyt ukonrahjus — isä. Hänhän on äkkiä aivan hullaantunut Grušenjkaan, kuola valuu hänen suustaan, kun hän vain katsookin Grušenjkaa. Vain hänen takiaan hän äsken kammiossa teki tuollaisen skandaalin, sen tähden vain, että Miusov rohkeni nimittää Grušenjkaa irstaaksi elukaksi. Hän on rakastunut pahemmin kuin kissa. Aikaisemmin Grušenjka oli vain palkasta hänen palveluksessaan joitakin hämäräperäisiä ja kapakoita koskevia asioita toimittamassa, mutta nyt äijä yht'äkkiä hoksasi ja pääsi selville, hurjistui, tekee tarjouksia, ei tietenkään rehellisessä mielessä. Tällä tiellä isä ja poika vielä töksähtävät yhteen. Mutta Grušenjka ei kallistu puoleen eikä toiseen, kieppuu vain toistaiseksi siinä välillä ja ärsyttelee molempia, tarkastelee kumpi on edullisempi, sillä vaikka papalta voisikin nyhtää paljon rahaa, niin hän sen sijaan ei ota vaimokseen, saattaapa lopulta ruveta kitsastelemaan ja sulkea kukkaronsa. Siinä tapauksessa on Mitjalla arvoa: rahaa hänellä ei ole, mutta sen sijaan hän voi mennä naimisiin. Niin, hänestä voi saada itselleen miehen! Hän voi hylätä morsiamensa, verrattoman kauniin Katerina Ivanovnan, rikkaan aatelistytön ja everstin tyttären, ja mennä naimisiin Grušenjkan kanssa, joka on vanhan kauppiaan, irstaan moukan ja kaupunginpään Samsonovin entinen jalkavaimo. Kaikesta tästä voi todellakin olla seurauksena selkkaus, joka johtaa hengenrikokseen. Mutta tätäpä veljesi Ivan odottaakin, silloin hänellä on kissan päivät: hän saa Katerina Ivanovnan, jota kohtaan tuntee riuduttavaa rakkautta, ja lisäksi kahmaisee myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta. Vähäpätöiselle miehelle ja semmoiselle köyhimykselle kuin hän on tämä aluksi sangen houkuttelevaa. Ja huomaa: hän ei loukkaa Mitjaa, vaan tämä on päinvastoin hänelle kiitollinen kuolemaansa asti. Tiedänhän varmasti, että Mitja itse viime viikolla huusi kaikkien kuullen humalapäissään kapakassa mustalaistyttöjen seurassa, että hän ei ole morsiamensa Katenjkan arvoinen, mutta hänen veljensä Ivan on. Eikä Katerina Ivanovna itse tietenkään loppujen lopuksi hylkää sellaista lumoojaa kuin Ivan Fjodorovitš. Johan hän nytkin horjuu heidän kahden välillä. Ja millä ihmeellä onkaan tuo Ivan lumonnut teidät kaikki, niin että te jokainen häntä niin hartaasti kunnioitatte? Mutta hän nauraa teille kaikille: minulla, hän ajattelee, on kissan päivät ja herkuttelen teidän kustannuksellanne.
— Mistä sinä tämän kaiken tiedät? Miksi puhut niin varmasti? — kysyi äkkiä Aljoša jyrkästi ja kulmiaan rypistäen.
— Entä miksi sinä nyt kysyt ja jo edeltäpäin pelkäät vastaustani? Siis itse myönnät minun sanoneen totuuden.
— Sinä et pidä Ivanista. Ivania eivät houkuttele rahat.
— Eikö muka? Entä Katerina Ivanovnan kauneus? Ei tässä ole yksinomaan rahoista kysymys, vaikka kuusikymmentätuhatta on myös houkutteleva asia.
— Ivan katsoo asioita korkeammalta. Ivania eivät houkuttele tuhannet.
Ivan ei etsi rahaa eikä rauhaa. Hän etsii kenties kärsimystä.
— Mikä uni tuo vielä on? Voi teitä… aatelisia!
— Ah, Miša, hänen sielunsa on myrskyinen. Hänen järkensä on vankina. Hänessä on suuri ajatus, joka ei vielä ole saanut ratkaisua. Hän on niitä, jotka eivät tarvitse miljoonia, mutta joille on tärkeätä ajatuksen ratkaiseminen.