— Kirjallista varkautta, Aljoša. Sinä puhelet samaa kuin luostarinvanhimpasi. Jopa laittoi Ivan arvoituksen teille! — huudahti Rakitin ilmeistä vihaa osoittaen. Hänen kasvonsakin muuttuivat ja huulet vääntyivät vinoon. — Koko arvoitus on typerä, siinä ei ole mitään arvaamista. Liikuta hiukan aivojasi, niin ymmärrät. Hänen kirjoitelmansa on naurettava ja järjetön. Kuulin äsken hänen typerän teoriansa: »jos ei ole sielun kuolemattomuutta, niin ei ole hyvettäkään ja kaikki siis on sallittua». (Ja veli Mitja kun vielä, muistatko, huudahti: »Panen sen mieleeni!») Houkutteleva teoria konnille… minä haukun, se on tyhmää… ei konnille, vaan koulua käyneille kerskailijoille, joilla on »ratkaisematon ajatusten syvyys». Kerskuja hän on, ja koko asian ydin on: »toiselta puolen ei voi olla myöntämättä, mutta toiselta puolen täytyy tunnustaa»! Koko hänen teoriansa on vain halpamaisuutta! Ihmiskunta löytää itse itsestään voimaa elääkseen hyvettä varten, vaikka ei uskoisikaan sielun kuolemattomuuteen! Se löytää sen rakkaudessa vapauteen, tasa-arvoisuuteen, veljeyteen…
Rakitin kiihtyi ja jaksoi tuskin hillitä itseään. Mutta äkkiä hän pysähtyi aivan kuin muistaen jotakin.
— No, riittää jo, — sanoi hän hymyillen suu vielä enemmän väärässä kuin aikaisemmin. — Mitä sinä naurat? Luuletko, että minä olen typerä.
— En, en ole aikonutkaan ajatella, että sinä olisit typerä. Sinä olet älykäs, mutta… anna olla, minä naurahdin ajattelemattomasti. Minä ymmärrän, että sinä voit tulistua, Miša. Innostuksestasi minä arvasin, että sinä itsekään et ole välinpitämätön Katerina Ivanovnaan nähden. Olen, veliseni, sitä kauan epäillyt, ja siksipä et pidäkään veljestäni Ivanista. Sinä olet hänelle mustasukkainen.
— Ja olenko mustasukkainen myöskin hänen rahojensa takia? Lisäät ehkä senkin vielä?
— En, rahoista en lisää mitään, en rupea sinua loukkaamaan.
— Uskon sentähden että sinä sen sanoit, mutta hitto vieköön teidät veljesi Ivanin kanssa! Te ette ymmärrä kukaan, että hän voi olla varsin vastenmielinen ilman Katerina Ivanovnaakin. Ja minkätähden minä hänestä pitäisin, piru vieköön! Suvaitseehan hänkin itse haukkua minua. Miksi ei minulla olisi oikeutta haukkua häntä?
— En ole koskaan kuullut hänen sanovan sinusta mitään, en hyvää enkä pahaa. Hän ei puhu ollenkaan sinusta.
— Mutta minä olen kuullut, että hän toissa päivänä Katerina Ivanovnan luona haukkui minua minkä suusta lähti — siinä määrin häntä kiinnostaa nöyrin palvelijanne. Ja kuka tämän jälkeen, veliseni, on mustasukkainen kenellekin — sitä en tiedä! Hän suvaitsi lausua sen ajatuksen, että jos minä en rupea munkiksi ja sitä tietä ylene varsin läheisessä tulevaisuudessa piispaksi, niin minä aivan varmasti menen Pietariin ja liityn paksuun aikakauskirjaan, ehdottomasti sen kritiikkiosastoon, kirjoittelen kymmenkunta vuotta ja loppujen lopuksi otan aikakauskirjan omiin nimiini. Sitten julkaisen sitä taas ja ehdottomasti liberaaliseen ja ateistiseen henkeen, mukana sosialistinen vivahdus, vieläpä pieni sosialismin pintakiille, mutta ollen aina varuillani, toisin sanoen itse asiassa kannattaen meikäläisiä ja teikäläisiä ja pimittäen tyhmiä. Karriäärini loppuu sinun veljesi selitysten mukaan siten, että kallistumiseni sosialismiin ei estä minua panemasta juoksevalle tilille tilausrahoja ja laskemasta niitä sopivan tilaisuuden tullen liikkeelle jonkun juutalaispahasen opastuksella siihen saakka, kunnes rakennan Pietariin suuren talon, johon siirrän toimituksen ja jonka muut kerrokset annan vuokralle. Talon paikankin hän määräsi: uuden kivisillan luona, jota suunnitellaan rakennettavaksi Nevan yli Pietarissa Liteinaja-kadulta Viipurin puolelle…
— Ah, Miša, tuohan kaikki kenties toteutuukin viimeistä sanaa myöten! — huudahti äkkiä Aljoša voimatta hillitä itseään ja nauraen iloisesti.