Rakitin ei huudahdellut suotta. Oli todellakin tapahtunut skandaali, ennenkuulumaton ja odottamaton. Kaikki oli tapahtunut »innostuksessa».
8.
Skandaali
Kun Miusov ja Ivan Fjodorovitš jo olivat astumassa sisälle igumenin luo, niin Pjotr Aleksandrovitšissa, kuten todella kunnolliselta ja huomaavaiselta mieheltä sopi odottaakin, tapahtui tavallaan herkkä prosessi: häntä alkoi hävettää vihastumisensa. Hän tunsi mielessään, että ala-arvoista Fjodor Pavlovitšia hänen oikeastaan olisi pitänyt pitää niin vähäarvoisena, että hänen tähtensä ei olisi kannattanut menettää mielentyyneyttään luostarinvanhimman kammiossa ja siinä määrin kiivastua, kuin hänelle oli tapahtunut. »Ainakaan munkit eivät tässä ole syypäitä mihinkään», päätti hän äkkiä igumenin portailla, »ja jos täälläkin on kunnon väkeä (tuo isä Nikolai, igumeni, lienee myös aatelissukua), niin miksi en olisi heitä kohtaan ystävällinen, rakastettava ja kohtelias?… En rupea kiistelemään, vieläpä olen samaa mieltäkin kuin he, kiehdon heidät rakastettavuudella ja… lopuksi osoitan heille, että minun seuraani ei ole tuo pilkkakirves, tuo narri, tuo Pierrot, ja että minä olen joutunut välikäteen aivan samoin kuin hekin kaikki…»
Riidanalaiset hakkuupaikat metsässä ja tuon kalanpyyntipaikan (missä ne kaikki olivat, sitä hän ei itsekään tietänyt) hän päätti luovuttaa heille lopullisesti, kerta kaikkiaan, jo tänään, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki tämä maksoi sangen vähän, sekä antaa kaikkien haasteittensa luostaria vastaan raueta.
Kaikki nämä hyvät aikomukset vielä vahvistuivat, kun he astuivat igumenin ruokasaliin. Ruokasalia tällä muuten ei ollut, sillä oikeastaan igumenilla oli koko rakennuksessa vain kaksi huonetta, jotka tosin olivat paljon isommat ja mukavammat kuin luostarinvanhimman. Mutta huoneitten kalusto ei ollut erikoisen mukava: huonekalut olivat nahalla päällystetyt, mahonkiset, kaksikymmentäluvun vanhaa tyyliä, ja lattiatkin olivat maalaamattomat. Sen sijaan kaikki hohti puhtautta, ja ikkunoilla oli paljon kalliita kukkasia. Mutta komeinta oli tällä hetkellä tietenkin ylellisesti katettu pöytä, vaikka luonnollisesti tämäkin on käsitettävä suhteellisesti: pöytäliina oli puhdas, astiat kiilsivät. Oivallisesti paistettua leipää oli kolmea lajia, kaksi pulloa viiniä, kaksi pulloa luostarin mainiota mettä ja iso lasikannu täynnä luostarin kaljaa, joka oli kuuluisaa koko paikkakunnalla. Viinaa ei ollut ollenkaan. Rakitin kertoi myöhemmin, että päivälliseksi oli tällä kertaa laitettu viisi ruokalajia: sterlettilientä kalapiirakoiden kanssa, sitten pehmeäksi keitettyä kalaa, joka oli valmistettu jollakin erikoisella ja erinomaisella tavalla, sitten sampikotlettia, jäätelöä ja hilloketta ja lopuksi kermahyytelön tapaista kiisseliä. Kaiken tämän Rakitin sai selville, hän kun ei malttanut olla kurkistamatta igumenin keittiöön, jossa hänellä myös oli suhteita. Hänellä oli kaikkialla suhteita, ja kaikki tuli hänen korviinsa. Hänellä oli sangen levoton ja kateellinen sydän. Huomattavista lahjoistaan hän oli täysin tietoinen, mutta omassa mielessään hän niitä hermostuneesti yliarvioi. Hän tiesi varmasti, että hänestä tulee omalla tavallaan huomattava henkilö, mutta Aljošaa, joka oli häneen hyvin kiintynyt, kiusasi se, että ystävä Rakitin oli epärehellinen eikä ollenkaan huomannut sitä itse, vaan päinvastoin piti itseään mitä rehellisimpänä miehenä, koska tiesi itsestään, että hän ei varastaisi pöydälle jätettyjä rahoja. Tämmöiselle miehelle ei Aljoša eikä kukaan muukaan voinut mitään.
Rakitinia, joka oli vähäpätöinen henkilö, ei ollut voitu kutsua päivälliselle, mutta sen sijaan oli kutsuttu isä Josef ja isä Paísi sekä heidän mukanaan vielä eräs pappismunkki. He odottivat jo igumenin ruokailuhuoneessa, kun huoneeseen astuivat Pjotr Aleksandrovitš, Kalganov ja Ivan Fjodorovitš. Syrjemmällä oli odottamassa myös tilanomistaja Maksimov. Isä igumeni astui vastaanottamaan vieraita keskelle huonetta. Hän oli pitkä, laiha, mutta vielä vahva vanhus, jonka mustissa hiuksissa oli paljon harmaata ja jolla oli pitkät, tekopyhät ja arvokkaat kasvot. Hän kumarsi vieraille ääneti, mutta nämä lähestyivät tällä kertaa ottamaan vastaan siunausta. Miusov uskalsi yrittää suudella hänen kättänsäkin, mutta igumeni veti jotenkin kätensä oikeaan aikaan pois, niin että suutelemisesta ei tullut mitään. Sen sijaan Ivan Fjodorovitš ja Kalganov tällä kertaa saivat täydellisen siunauksen, t.s. he suudella mäiskäyttivät aivan vilpittömästi ja rahvaan tapaan kättä.
— Meidän täytyy suuresti pyytää anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, — aloitti Pjotr Aleksandrovitš kohteliaasti hymyillen, mutta kuitenkin arvokkaasti ja kunnioittavasti, — pyytää anteeksi, että saavumme yksin, ilman teidän kutsumaanne seuralaistamme Fjodor Pavlovitšia. Hänen oli pakko kieltäytyä tulemasta pöytäänne eikä syyttä. Arvoisan isä Zosiman kammiossa hän kiihtyi onnettomasta perheriidastaan poikansa kanssa ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät ensinkään olleet paikallaan… sanalla sanoen aivan sopimattomia… josta, niinkuin näyttää (hän katsahti pappismunkkeihin), teidän korkea-arvoisuudellanne jo on tieto. Sen vuoksi hän tunnustaen syyllisyytensä ja vilpittömästi katuen tunsi häpeätä, jota ei voinut voittaa, minkä vuoksi hän pyysi meitä, minua ja poikaansa Ivan Fjodorovitšia, esiintuomaan teille vilpittömän valittelunsa, pahan mielensä ja katumuksensa… Sanalla sanoen hän toivoo voivansa ja tahtoo hyvittää kaiken myöhemmin, mutta nyt hän pyytäen siunaustanne toivoo teidän unohtavan sen, mikä on tapahtunut…
Miusov vaikeni. Päästyään sanatulvansa loppuun hän oli itseensä niin tyytyväinen, että äskeisestä ärtyneisyydestä ei ollut jäänyt jälkeäkään hänen sieluunsa. Hän rakasti taas ihmiskuntaa täydelleen ja vilpittömästi. Igumeni, joka oli kuunnellut häntä arvokkaasti, taivutti hiukan päätään ja lausui vastaukseksi:
— Valitan sydämestäni poisjäämistä. Kenties poistunut pöydässämme olisi mieltynyt meihin, samoin kuin me häneen. Terve tuloa, hyvät herrat, aterialle!