Hän asettui jumalankuvan eteen ja alkoi ääneensä rukoilla. Kaikki kumartuivat kunnioittavasti, ja tilanomistaja Maksimov asettui sitäpaitsi erikoisesti eteen ja pani hartaasti kätensä ristiin.
Juuri silloinpa Fjodor Pavlovitš löikin viimeisen valttinsa. Huomattavaa on, että hän todellakin aikoi lähteä pois ja todellakin tunsi, että hänen oli viimeisen häpeällisen esiintymisensä jälkeen luostarinvanhimman kammiossa mahdotonta mennä igumenin luo päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eipä silti, että hän niin kovin olisi hävennyt ja syyttänyt itseään. Kenties asian laita oli aivan päinvastoin. Joka tapauksessa hän tunsi kuitenkin, että ei ollut sopivaa mennä päivälliselle. Mutta heti kun majatalon oven eteen tuotiin hänen rämisevät rattaansa ja hän jo alkoi nousta niihin, hän äkkiä pysähtyi. Hänelle muistuivat mieleen hänen omat sanansa luostarinvanhimman luona: »Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, — ja niinpä: annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, sillä te olette jok'ikinen tyhmempiä ja katalampia kuin minä.» Hänessä virisi halu kostaa kaikille oman ruokottomuutensa tähden. Hän muisti nyt yht'äkkiä, kuinka häneltä kerran jo entisinä aikoina oli kysytty: »Miksi te niin vihaatte sitä ja sitä henkilöä?» Hän oli silloin vastannut narrimaisen hävyttömyydenpuuskan vallassa: »Seuraavasta syystä: hän ei tosin ole tehnyt minulle mitään, mutta sen sijaan minä olen tehnyt häntä kohtaan erään tunnottoman ja ilkeän teon ja heti sen tehtyäni aloin vihata häntä.» Muistettuaan nyt tämän hän naurahti hiljaa ja ilkeästi ja mietti hetkisen. Hänen silmänsä välähtivät ja huuletkin alkoivat vavista. »Kun kerran aloin, niin lopetankin», päätti hän yhtäkkiä. Hänen salaisimman tunteensa tällä hetkellä olisi voinut ilmaista seuraavin sanoin: »Enhän nyt enää voi korjata asioitani entiselleen, annapa kun vielä syljen heidän päälleen häpeämättömästi: näytän, että en häpeä heitä, siinä kaikki!» Hän käski ajomiehen odottaa ja palasi itse nopein askelin luostariin suunnaten kulkunsa suoraan igumenin luo. Vielä hän ei itsekään tietänyt, mitä aikoi tehdä, mutta hän tiesi, että ei enää voinut hillitä itseään, ja pienikin sysäys sai hänet samassa menemään iljettävyyden äärimmäisille rajoille, — muuten vain iljettävyyden eikä ollenkaan rikoksen tai sellaisen kepposen, josta tuomioistuin voi rangaista. Viimeksimainitun laatuisessa tapauksessa hän osasi aina hillitä itsensä ja ihmetteli toisinaan itsekin tätä. Hän ilmestyi igumenin ruokasaliin juuri sillä hetkellä, kun rukous päättyi ja kaikki siirtyivät pöytää kohti. Pysähtyen kynnykselle hän silmäili seuraa ja alkoi nauraa pitkää, julkeata, ilkeätä naurua katsellen kaikkia rohkeasti silmiin.
— Hepä luulivat minun lähteneen pois, mutta tässäpä mies on! — huudahti hän kuuluvasti.
Hetken ajan olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen ja kaikki olivat vaiti, mutta äkkiä kaikki tunsivat, että kohta tapahtuu jotakin inhoittavaa, järjetöntä, ehdoton skandaali. Pjotr Aleksandrovitšin mitä hellin mieliala muuttui äkkiä mitä rajuimmaksi. Kaikki, mikä hänen sydämessään oli sammunut ja tyyntynyt, heräsi yht'äkkiä eloon ja nousi pinnalle.
— Ei, minä en voi kestää tätä! — huudahti hän. — En ollenkaan voi… enkä… mitenkään voi!
Veri tulvahti hänen päähänsä. Hänen puheensakin sekaantui, mutta nyt ei ollut aika puhua, ja hän tempasi hattunsa.
— Mitä hän oikein ei voi? — huudahti Fjodor Pavlovitš. — »Ei mitenkään voi eikä ensinkään voi?» Teidän korkea-arvoisuutenne, saanko astua sisälle vai enkö? Otatteko vastaan pöytätoverin?
— Terve tuloa kaikesta sydämestä, — vastasi igumeni. — Hyvät herrat! Uskallanko pyytää, — lisäsi hän äkkiä, — teitä sydämestäni jättämään tilapäiset riitanne ja yhtymään rakkaudessa ja sukulaissovussa Jumalaa rukoillen rauhallisessa ruokapöydässäni…
— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš ollen aivan kuin suunniltaan.
— Jos kerran Pjotr Aleksandrovitšille on mahdotonta, niin minullekin on mahdotonta enkä minäkään jää. Sillä ehdolla tulinkin. Olen tästä lähin kaikkialla Pjotr Aleksandrovitšin kanssa: jos te, Pjotr Aleksandrovitš, menette pois, niin minäkin menen, jos te jäätte — niin minäkin jään. Sukulaissovulla te, isä igumeni, häntä pahimmin pistittekin: hän ei tunnusta itseään sukulaisekseni. Eikö niin, von Sohn? Tässä seisookin von Sohn. Terve, von Sohn!