— Mi… minuako te? — mutisi hämmästyneenä tilanomistaja Maksimov.
— Tietysti sinua, — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Ketä muuta sitten? Ei suinkaan isä igumeni ole von Sohn.
— Enhän minäkään ole von Sohn, minä olen Maksimov.
— Ei, sinä olet von Sohn. Teidän korkea-arvoisuutenne, tiedättekö, mikä on von Sohn? Oli semmoinen rikosjuttu: hänet tapettiin porttolassa, — niin kaiketi noita paikkoja teillä nimitetään, — tapettiin ja ryöstettiin ja kunnioitettavasta iästään huolimatta tungettiin laatikkoon ja lähetettiin pakaasivaunussa Pietarista Moskovaan, numerolappu päällä. Ja samaan aikaan kuin laatikkoa nakuteltiin kiinni, haureliaat tanssijattaret lauloivat lauluja ja soittivat kanteleita, toisin sanoen pimputtelivat fortepianoa. Tämä tässä on juuri sama von Sohn. Hän on noussut kuolleista, eikö niin, von Sohn?
— Mitä tämä oikein on? Kuinka tämä on ymmärrettävä? — kuului ääniä pappismunkkien ryhmästä.
— Menkäämme! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš kääntyen Kalganovin puoleen.
— Ei, sallikaahan! — keskeytti Fjodor Pavlovitš vinkuvalla äänellä astuen vielä askelen huoneeseen. — Sallikaa minunkin lopettaa. Siellä kammiossa minulle toitotettiin, että muka käyttäydyin epäkunnioittavasti nimenomaan siinä suhteessa, että mainitsin rantatöröistä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, sukulaiseni, pitää siitä, että puheessa on plus de noblesse que de sincérité, mutta minä päinvastoin pidän siitä, että puheessani olisi plus de sincérité que de noblesse, ja hiiteen koko noblesse! Eikö niin, von Sohn! Sallikaa, isä igumeni, vaikka minä olenkin narri ja esittäydyn narrina, niin olen kunnian ritari ja tahdon sen lausua julki. Niin, minä olen kunnian ritari, mutta Pjotr Aleksandrovitšissa on loukattu itserakkaus eikä mitään muuta. Ehkäpä minä äsken tulinkin tänne katsomaan ja puhumaan suuni puhtaaksi. Täällä on poikani Aleksei pelastusta etsimässä. Minä olen isä, minä huolehdin ja velvollisuuteni on huolehtia hänen kohtalostaan. Minä kuuntelin ja teeskentelin kaiken aikaa ja katselin kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt tahdon esittää teille näytelmän viimeisenkin näytöksen. Millaista onkaan meillä? Jos meillä mikä lankeaa, niin se jääkin makaamaan. Mikä meillä on kaatunut, se saakin ikänsä maata. Eipä niinkään! Minä tahdon nousta. Pyhät isät, te olette saattaneet minut raivoon. Rippi on suuri sakramentti, jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta ja jonka edessä olen valmis lankeamaan maahan, mutta täällä kammiossa ovat yht'äkkiä kaikki polvillaan ja ripittäytyvät kaikkien kuullen. Onko lupa ripittäytyä toisten kuullen? Pyhät isät ovat määränneet korvaripin, vain silloin rippinne on sakramentti, ja näin on ollut ammoisista ajoista. Kuinka minä voin hänelle selittää kaikkien kuullen, että minä, esimerkiksi, olen sitä ja sitä… no, se on sitä ja sitä, ymmärrättekö? Toisinaan on säädytöntä sanoakin. Tämähän on skandaali! Ei, isät, teidän kanssanne täällä kenties joutuu ruoskijain uskonlahkoon… Minä kirjoitan ensi tilassa synodiin ja otan poikani Aleksein kotiin…
Tässä pieni huomautus. Fjodor Pavlovitš tunsi kielikellojen jutut. Aikoineen kierteli ilkeämielisiä juoruja, jotka saapuivat piispankin korviin (ei vain meidän luostaristamme, vaan muistakin luostareista, joissa oli luostarinvanhin), että luostarinvanhimpia muka liiaksi kunnioitetaan, niin että igumenin arvokin siitä kärsii, ja että muun muassa luostarinvanhimmat väärinkäyttävät ripin sakramenttia y.m., y.m. Järjettömiä syytöksiä, jotka aikoinaan raukesivat itsestään niin meillä kuin kaikkialla muuallakin. Mutta typerä piru, joka oli saanut kynsiinsä Fjodor Pavlovitšin ja kiidätti häntä hänen omilla hermoillaan jonnekin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi häpeälliseen syvyyteen, kuiskasi hänen korvaansa tämän vanhan syytöksen, josta Fjodor Pavlovitš itse ei ymmärtänyt luotuista sanaakaan. Eikä hän edes osannut lausua sitä oikeassa muodossa, varsinkin kun tällä kertaa ei kukaan vanhuksen kammiossa ollut langennut polvilleen eikä ripittäytynyt kaikkien kuullen, niin että Fjodor Pavlovitš ei ollut voinut itse nähdä mitään semmoista, vaan puhui ainoastaan vanhojen huhujen ja juorujen mukaan, joita sattui jossakin määrin muistamaan. Lausuttuaan tyhmyytensä hän tunsi lasketelleensa järjetöntä hölynpölyä, ja silloin hänen mielensä heti teki osoittaa kuulijoille ja ennen kaikkea itselleen, että hän ei ollut puhunut ensinkään pötyä. Ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, että jokainen uusi sana lisäisi jo lausuttuun pötyyn yhä uutta ja järjettömämpää, niin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan syöksyi siihen päistikkaa.
— Millaista halpamaisuutta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš.
— Anteeksi, — sanoi äkkiä igumeni. — On sanottu vanhastaan: »Ja hän alkoi minua vastaan puhua paljon ja monenlaista ja saastaisiakin asioita. Mutta minä kuultuani kaiken sanoin itselleni: se on Jeesuksen lääkitsemistointa ja hän on lähettänyt sen parantamaan ylpeilevää sieluani.» Ja siksi mekin nyt kiitämme teitä nöyrästi, kallis vieras!