Ja hän kumarsi syvään Fjodor Pavlovitšille.
— Tö-tö-tö! Teeskentelyä ja vanhoja fraaseja! Vanhoja fraaseja ja vanhoja eleitä! Vanhoja valheita ja muodollisia kumarruksia maahan asti! Me tunnemme nämä kumarrukset! »Suudelma suulle ja tikari sydämeen», kuten Schillerin Rosvoissa. Minä en pidä petkutuksesta, isät, minä tahdon totuutta! Mutta totuus ei ole rantatöröissä, ja sen minä olen lausunut julki! Isät ja munkit, miksi te paastoatte? Miksi te odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta palkasta minäkin rupean paastoamaan! Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen elämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin valmiin leivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, — kas sepä onkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti puhua. Mitä heillä täällä on varattuna? — hän astui pöydän luo. — Vanhaa Old factory -portviiniä, Médoc-viiniä, Jelisejevin veljesten pulloihin panemaa, onpa ne isiä! Eipä tämä näytä rantatöröiltä. Kas vain, kun isät ovat panneet puteleita pöytään, hehehe! Kuka onkaan tämän kaiken tänne hankkinut? Sen on tehnyt venäläinen talonpoika, raataja, hän tuo tänne känsäisillä käsillään ansaitun roponsa, riistää sen perheeltään ja valtion tarpeilta! Tehän, pyhät isät, imette kansaa!
— Tuo on aivan arvotonta teidän puoleltanne, — lausui isä Josef. Isä Paísi oli itsepintaisesti vaiti. Miusov syöksyi juoksujalkaa ulos huoneesta, ja Kalganov seurasi häntä.
— No, isät, minäkin riennän Pjotr Aleksandrovitšin jälkeen! Enää en tule teille, pyytäkää vaikka polvillanne, niin en tule. Tuhat ruplaa lähetin teille, siksipä te taaskin odotatte vesissä suin, hehehe! Ei, ette saa minulta lisää. Kostan menneestä nuoruudestani, kaikesta nöyryytyksestäni! — hän iski nyrkkiä pöytään valmistamansa tunteenpuuskan vallassa. — Paljon on merkinnyt tämä luostaripahanen elämässäni! Paljon katkeria kyyneliä olen sen takia vuodattanut! Te yllytitte vaimoni, riivatun, minua vastaan. Te olette senkin seitsemässä kokouksessa minut kironneet, levittäneet mainettani ylt'ympäri! Riittää jo, isät, nyt on liberaalinen aika, höyrylaivojen ja rautateitten aikakausi. Ette saa minulta tuhatta ettekä sataa ruplaa, ette sataa kopeekkaa, ette mitään!
Taas huomautus. Meidän luostarimme ei ollut koskaan mitään tuommoista merkinnyt hänen elämässään eikä hän ollut sen takia vuodattanut mitään katkeria kyyneliä. Mutta hän innostui siinä määrin teeskennellyistä kyynelistään, että hän itsekin eräänä hetkenä oli vähällä uskoa itseään, vieläpä ruveta itkemään liikutuksesta. Mutta samalla hetkellä hän tunsi, että oli aika pyörtää takaisin. Kuultuaan hänen ilkeän valheensa igumeni painoi päätään alaspäin ja lausui taas vakavasti:
— Jälleen on sanottu: »Kärsi sinuun kohdistettu ansaitsematon häväistys ilomielin, älä suutu äläkä rupea vihaamaan häpäisijääsi.» Näin me menettelemme.
— Tö-tö-tö, pupatusta ja papatusta ja muuta puuta heinää! Papattakaa, isät, mutta minä lähden. Ja poikani Aleksein otan täältä isän oikeudella ainiaaksi. Ivan Fjodorovitš, kelpo poikani, sallikaa minun käskeä teitä seuraamaan itseäni! Von Sohn, mitä sinä tänne jäisit! Tule heti luokseni kaupunkiin. Minun luonani on hauskaa. Matkaa on vain virstan verran, paastoöljyn asemesta tarjoan porsasta puuron kera. Syömme päivällistä, panen pöytään konjakkia, sitten likööriä, mesimarjalikööriä… Hei, von Sohn, älä päästä onnea käsistäsi!
Hän lähti ulos huutaen ja huitoen. Juuri sillä hetkellä Rakitin hänet näki tulemassa ulos ja näytti Aljošalle.
— Aleksei! — huudahti isä hänelle jo kaukaa hänet nähtyään. — Muuta jo tänään luokseni kokonaan ja tuo mukanasi tyyny ja patja, älköönkä täällä enää olko hajuakaan sinusta.
Aljoša pysähtyi kuin jähmettyneenä ja katseli ääneti ja tarkkaavaisesti kohtausta. Sillävälin oli Fjodor Pavlovitš noussut rattaille ja hänen jäljessään alkoi äänettömänä ja jurona niihin nousta Ivan Fjodorovitš käännähtämättä Aljošaan edes hyvästelläkseen. Mutta nyt tapahtui vielä eräs kohtaus, joka oli miltei uskomaton ja ilveilyn kaltainen ja täydensi episodin. Äkkiä ilmestyi rattaitten astuimen luo tilanomistaja Maksimov. Hän juoksi hengästyneenä ennättääkseen mukaan. Rakitin ja Aljoša näkivät, miten hän juoksi. Hänellä oli niin kiire, että hän malttamattomuudessaan pisti jalkansa astuimelle, jolla vielä oli Ivan Fjodorovitšin vasen jalka, ja tarttuen kärrykoriin hän alkoi kiivetä rattaille.