— Minäkin, minäkin tulen kanssanne! — huusi hän hypäten rattaille ja nauraen hiljaista, iloista naurua autuaan näköisenä ja valmiina kaikkeen. — Ottakaa minutkin mukaan!
— No, enkö sanonut, — huudahti Fjodor Pavlovitš voitonriemuisesti, — että tämä on von Sohn! Sehän on todellinen kuolleista noussut von Sohn! Miten kykenitkään sieltä irtaantumaan? Mitä Sohnin sotkua sinä siellä olet saanut aikaan ja miten sinä saatoit lähteä pois päivälliseltä? Onpa siinä paksunahkainen mies!
Minä olen purrut hävyltä hännän poikki, mutta en toki ole sinun veroisesi! Hyppää, hyppää pian! Päästä hänet, Vanja, tulee hauskaa. Hän voi jotenkuten loikoa tässä jalkojen päällä. Lojutko, von Sohn? Vai pistäisikö hänet pukille ajomiehen kanssa?… Hyppää pukille, von Sohn!
Mutta Ivan Fjodorovitš, joka jo oli istuutunut paikalleen, töytäisi äkkiä mitään sanomatta ja kaikin voimin Maksimovia rintaan, niin että hän lensi sylen päähän. Sattumalta vain hän ei kaatunut.
— Antaa mennä! — huudahti Ivan Fjodorovitš vihaisesti ajomiehelle.
— No, mitäs sinä? Mitä sinä? Miksi sinä häntä noin? — alkoi Fjodor
Pavlovitš torua, mutta rattaat olivat jo lähteneet liikkeelle. Ivan
Fjodorovitš ei vastannut.
— Senkin mokoma! — lausui Fjodor Pavlovitš oltuaan vaiti pari minuuttia ja katsoi karsaasti poikaansa. — Sinun keksintöäsihän oli koko tämä luostari, sinä itse yllytit, itse hyväksyit, miksi sitten nyt olet vihainen?
— Riittää jo roskan puhuminen, levätkää edes nyt pikkuisen, — tokaisi
Ivan Fjodorovitš töykeästi.
Fjodor Pavlovitš oli taas vaiti pari minuuttia.
— Nyt olisi konjakki paikallaan, — huomautti hän mietteissään. Mutta
Ivan Fjodorovitš ei vastannut.