— Miksi ajatte häntä takaa! Hän voi siellä todellakin tappaa! — huudahti vihaisesti isälleen Ivan Fjodorovitš.
— Vanetška, Lešetška, hän on siis täällä, Grušenjka on täällä, itse sanoo nähneensä hänen juosseen…
Ukko puhui läähättäen. Hän ei ollut tällä kertaa odottanut Grušenjkaa ja äkillinen ilmoitus, että Grušenjka oli siellä, pani hänen päänsä aivan pyörälle. Hänen koko ruumiinsa värisi, hän oli kuin järkensä menettänyt.
— Näittehän itse, että hän ei tullut! — huusi Ivan.
— Mutta kenties toisesta ovesta.
— Sehän on lukossa, tuo toinen ovi, ja avain on teillä…
Dmitri ilmestyi äkkiä taas saliin. Hän oli tietysti huomannut toisen oven olevan lukossa, ja tuon lukitun sisäänkäytävän avain oli todellakin Fjodor Pavlovitšin taskussa. Kaikkien huoneitten kaikki ikkunat olivat myös kiinni, eikä Grušenjka siis ollut voinut mistään tulla eikä mistään hypätä ulos.
— Ottakaa kiinni hänet! — vikisi Fjodor Pavlovitš heti huomattuaan Dmitrin. — Hän on tuolta makuuhuoneestani varastanut rahoja! — Ja riistäytyen irti Ivanin käsistä hän hyökkäsi taas Dmitriä kohti. Mutta tämä kohotti molemmat kätensä ja tarttui äkkiä ukon viimeisiin hiustöyhtöihin, jotka olivat säilyneet ohimoilla, nykäisi ja paiskasi hänet maahan, niin että romahti. Hän ennätti vielä iskeä pari tai kolme kertaa maassa makaavaa kasvoihin kenkänsä korolla. Ukko voihki läpitunkevalla äänellä. Ivan Fjodorovitš, vaikka hän ei ollutkaan niin voimakas kuin veli Dmitri, tarttui tähän molemmin käsin ja ponnistaen kaikki voimansa riuhtaisi hänet erilleen ukosta. Aljoša auttoi häntä myös, minkä voimia riitti, tarttumalla veljeensä edestäpäin.
— Mieletön, sinähän tapoit hänet! — huudahti Ivan.
— Niin hänelle pitikin! — huudahti Dmitri läähättäen. — Ja jos en tappanut, niin tulen vielä toiste ja tapan. Ette saa häntä varjelluksi!