— Dmitri! Mene heti pois täältä! — huudahti Aljoša jyrkästi.
— Aleksei! Sano vain sinä minulle, vain sinua minä uskon: oliko hän täällä äsken vai eikö? Minä näin hänet itse, kun hän äsken juuri livahti säleaidan ohi tälle puolelle. Minä huudahdin, hän juoksi pois…
— Vannon sinulle, hän ei ollut täällä eikä kukaan häntä täällä odottanutkaan!
— Mutta minä näin hänet… Siis hän… Otan heti selville, missä hän on… Hyvästi, Aleksei! Aisopokselle älä nyt hiisku sanaakaan rahoista, mutta mene heti Katerina Ivanovnan luo ja sano välttämättömästi: »Käski sanoa terveisiä, käski sanoa terveisiä, terveisiä! Nimenomaan sanoa terveisiä ja jäähyväiset!» Kerro hänelle kohtaus.
Tällävälin olivat Ivan ja Grigori nostaneet ukon maasta ja asettaneet nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat veriset, mutta hän itse oli tajuissaan ja kuunteli ahneesti Dmitrin huutoja. Hän luuli yhä, että Grušenjka todellakin oli talossa. Dmitri Fjodorovitš loi poistuessaan häneen vihamielisen katseen.
— En kadu sinun vertasi! — huudahti hän. — Ole varuillasi, ukko, varo haavettasi, sillä minullakin on haave! Kiroan sinut itse ja katkaisen kaiken yhteyden sinun kanssasi…
Hän juoksi ulos huoneesta.
— Hän on täällä, hän on aivan varmaan täällä! Smerdjakov, Smerdjakov, — korisi ukko tuskin kuuluvasti ja viittoi sormellaan Smerdjakovia luokseen.
— Ei hän ole täällä, ei ole, te mieletön ukko, — huusi hänelle vihaisesti Ivan. — No, nyt hän pyörtyy! Vettä, pyyheliina! Liikuhan liukkaasti, Smerdjakov!
Smerdjakov kiiruhti hakemaan vettä. Ukko riisuttiin, kannettiin makuuhuoneeseen ja pantiin vuoteeseen. Hänen päänsä ympäri kiedottiin märkä pyyheliina. Heikontuneena konjakista, voimakkaista mielenliikutuksista ja iskuista hän heti laskettuaan päänsä tyynylle vaipui uneen. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša palasivat saliin. Smerdjakov vei pois särjetyn maljakon sirpaleet, ja Grigori seisoi pöydän luona silmät surullisesti maahan luotuina.