— Eikö olisi sinunkin kostutettava päätäsi ja käytävä myös vuoteeseen, — sanoi Aljoša kääntyen Grigorin puoleen. — Me pidämme täällä huolta hänestä. Veljeni löi sinua hyvin kipeästi… päähän.
— Hän julkesi lyödä minua! — lausui Grigori synkästi.
— Hän »julkesi» lyödä isääkin, saati sinua! — huomautti Ivan
Fjodorovitš irvistäen.
— Minä olen pessyt häntä kaukalossa… hän julkesi lyödä minua! — toisti Grigori.
— Hitto soikoon, jos minä en olisi kiskaissut häntä irti, niin kenties hän olisi tappanut siihen paikkaan. Paljonko Aisopos tarvitsee? — kuiskasi Ivan Fjodorovitš Aljošalle.
— Jumala varjelkoon! — huudahti Aljoša.
— Miksi varjelkoon! — jatkoi Ivan edelleen kuiskuttaen ja vääristäen kasvojaan ilkeästi. — Toinen iljettävä olento syö toisen, niin päästään kummastakin.
Aljoša hätkähti.
— Minä en tietysti anna murhan tapahtua, niinkuin en antanut äskenkään. Jää tänne, Aljoša, minä menen vähän käyskentelemään pihalle, päätäni on alkanut kivistää.
Aljoša meni isän luo makuuhuoneeseen ja istui hänen vuoteensa ääressä verhon takana noin tunnin verran. Ukko avasi äkkiä silmänsä ja katseli ääneti pitkän aikaa Aljošaa, ilmeisesti koettaen palauttaa mieleensä ja selvittää itselleen tapahtumia. Äkkiä hänen kasvoillaan kuvastui tavaton kiihtymys.