— Aljoša, — kuiskasi hän arasti, — missä on Ivan?
— Pihalla, hänen päätään kivistää. Hän vartioi meitä.
— Anna minulle kuvastin, tuo, joka seisoo tuolla, anna!
Aljoša antoi hänelle pienen, kokoonpantavan, pyöreän kuvastimen, joka seisoi piirongilla. Ukko katseli itseään siitä. Nenä oli aika lailla turvonnut, ja otsassa vasemman kulman yläpuolella oli melkoisen iso punertava pahka.
— Mitä Ivan sanoo? Aljoša, rakas, ainoa poikani, minä pelkään Ivania. Minä pelkään Ivania enemmän kuin tuota toista. Vain sinua minä en pelkää…
— Älkää pelätkö Ivaniakaan, Ivan on vihainen, mutta hän puolustaa teitä.
— Aljoša, entä tuo toinen? Hän juoksi Grušenjkan luo! Armas enkelini, sano totuus: oliko Grušenjka äsken täällä vai eikö?
— Ei kukaan nähnyt häntä. Se on erehdys, hän ei ollut!
— Mitjahan tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, mennä naimisiin!
— Grušenjka ei mene hänen kanssaan naimisiin.